Quantcast
Channel: Tähtien jatkosota
Viewing all articles
Browse latest Browse all 238

Sanokaa mitä sanotte, mutta pahoin parjattu The Acolyte kasvoi kulkiessaan kelpo sarjaksi, joka voisi kasvaa vielä paremmaksi

$
0
0

Kävin kesäkuussa kutsuttuna turisemassa tuoreimmista Star Wars -tarinoista ja uusimmasta The Acolytesta Ylen mainiossa Kulttuuriykkönen-radio-ohjelmassa. Keskustelu oli itse asiassa äänitetty jo toukokuun puolella, tilanteessa jossa The Acolytea oli nähty vasta kolme jaksoa, ja silloin olin kovin kriittinen. En ole varma sanoinko tätä ohjelmassa ihan näin suoraan, mutta toimittaja Juhani Kenttämaalle ainakin sanoin puhelimessa ennen ohjelman nauhoitusta The Acolyten olevan mielestäni ”valitettavasti aika huono”. Jo tuossa vaiheessa monet olivat netissä käyttäneet paljon pahempiakin sanoja kuin ”aika huono”.

Mutta kun kirjoitin tähän blogiin puolivälin mietteitäni The Acolytesta, sarjaa oli ehditty nähdä jo viisi jaksoa, joista viides oli ”se valomiekkatappelu metsässä” – jakso nimeltään Night, kahdeksanosaisen sarjan tehokkain jakso ja synkkä käännekohta. Siinä monet sarjan siihen asti aika persoonattomilta tuntuneet sivuhenkilöt pääsivätkin hengestään, koomiseksi sivuhahmoksi siihen mennessä kirjoitettu hahmo paljastui todella uhkaavaksi pahikseksi ja sarjan lähtöasetelma vaikutti olevan perustavasti muuttumassa. Tuolloin kirjoitinkin jo, että viides jakso saattaa hyvinkin olla se, josta monien tuotantokausien mittaiseksi ajatellun The Acolyten olisi oikeastaan tarkoitus vasta päästä vauhtiin.

Juuri siltä minusta tuntui sarjan ensimmäisen tuotantokauden päättyessä. Loppujen lopuksi The Acolyte kasvoi kahdeksan jakson kestonsa aikana vähintäänkin kelvolliseksi Star Wars -sarjaksi. Ei mestariteokseksi, mutta vähintäänkin kelvolliseksi. Sanoisinpa esimerkiksi niinkin, että kokonaisuutena pidin The Acolytesta enemmän kuin The Mandalorianin heikosta kolmoskaudesta (saati sitten kauheasta The Book of Boba Fettistä) – ja jäin odottamaan The Acolytelle jatkoa mielenkiinnolla.

Mikä muutti mieleni? Ei niinkään se, millaisen kertomuksen The Acolyten ensimmäisen kauden jälkimmäinen puolisko kertoi loppuun, vaan pikemminkin se, kuinka nuo jaksot osoittivat minulle, että sarjan vetäjällä Leslye Headlandilla tosiaan on tarina kerrottavanaan.

Jos The Acolyte jää yhteen tuotantokauteen, se on tutuimman Star Wars -ajan edelle sijoitettu tarina siskoksista, jotka joutuivat erilleen traumaattisen lapsuudenkokemuksena myötä, jotka näkivät heidän läheistensä kuolemaan johtaneen tilanteen eri tavoin ja joista toiselle jedit kertoivat tapahtumista muunneltua totuutta. Kahdeksan jakson aikana tarinan molemmat puolet tulivat esiin, jedien tavoitteiden (ja ainakin toimintatapojen) hyveellisyys valottui kyseenalaiseen harmauteen, ja siskoista jedien puolta tähän asti pitänyt vaihtoi petettynä puolta pimeään – eivätkä siskot silti edes löytäneet vielä lopussakaan toisiaan. Tragedia siis, ja lopulta jo tällaisena kertomisen arvoiseksi osoittautunut tragedia. Mutta, valitettavasti, tosiaan siis tragedia, jonka kokonaisterävyyttä tylsyttivät haahuileva kerronta tuotantokauden ensimmäisellä puoliskolla, heikot hahmot ja liian usein käytännön käänteissä ja dialogissa tönkkö käsikirjoitus.

Mutta jos sarja saa jatkoa, ensimmäisen kauden oli selvästi tarkoitus olla vasta ensimmäinen näytös – ehkä korkeintaan ensimmäinen kolmasosa tarkoitetusta tarinasta. Leslye Headland lupaili aikanaan haastatteluissa The Acolyten näyttävän Star Wars -galaksia pahisten puolelta, ja siitä tässä nyt nimenomaan tuntuisi olevan kyse.

Juonitasolla The Acolyten ensimmäinen kausi voisi olla pahiksen origin story. Kertomus siitä, kuinka Osha (Amandla Stenberg) kääntyi pimeälle puolelle ja ryhtyi ”sith-akolyytiksi” – joka ei ole vanha Star Wars -termi, mutta joka tarkoittaa suunnilleen uskollista oppilasta. Asetelma on omien muistojeni mukaan yllättävänkin omaperäinen: on hyvin kiinnostavaa, että Osha ei vielä kahdeksannen jakson lopussakaan millään tavalla valitse ”pahuutta”. Häntä eivät myöskään aja SW-tarinoiden sithien tai ns. mustien jedien tavalliset motivaatiot kuten halu hallita, kostaa tai oppia jedeiltä dogmaattisesti kiellettyjä voimia.

Toki Osha kyllä sortuu pimeän puolen polun synneistä yhteen, vihaan, kuristaessaan Voimalla kuoliaaksi opettajansa ja kasvatti-isänsä Solin (Lee Jung-jae), ja juuri tämän takia hänen käyttämänsä valomiekka värjäytyy sithinpunaiseksi kauden päätösjaksossa. Mutta niin darksidea kuin viha Yodan mielestä olisikin, katsoja ei menetä sympatiaansa Oshaa kohtaan tämän vihanpurkauksen johdosta. Pohjimmiltaan tarinan päähenkilö vaikuttaa ajautuvan komean-mutta-kaamean sithin (Manny Jacinto) oppilaaksi lähinnä kohtalotoveruudesta ja vailla vaihtoehtoja: hänet pahoin pettäneiksi osoittautuneiden jedien jahtaamana. Ja varmaankin myös sith-miekkosen seksuaalisen vetovoiman vetämänä, sillä filmatussa Star Warsissa tuskin koskaan aiemmin on näytetty näin avoimesti kiimaa.

Aiemmista Star Wars -pahiksista Oshan tähänastinen polku muistuttaa eniten Ben Solon eli Kylo Renin tarinaa jatko-osatrilogiasta. En osaa sanoa, minkä verran tässä on suunniteltua paralleliaa, mutta on kiintoisaa huomata, että myös JJ Abramsin alkuperäinen visio Kylo Renin roolista The Force Awakensissa oli kertoa pahiksesta, joka ei olisi elokuvan-tai-trilogian alussa vielä täysin paha, vaan vasta kasvamassa sellaiseksi. Tästä hyvästä ideasta Abramsin elokuva tai jatko-osatrilogia kokonaisuutena ei lopulta ottanut kaikkea mahdollista irti (kuten ei kaikista muistakaan hyvistä ideoistaan), ja on selvää, että Kylo Renin hahmon olisi täytynyt tehdä The Last Jedin flashback-kohtausten ja The Force Awakensin välissä hyvin mielenkiintoisia päätöksiä ja valintoja ollakseen pahiksen polullaan siinä, missä hän trilogian alussa oli.

Pahiksista kertovia Star Wars -tarinoita toki on ollut tarjolla ennenkin: esimerkiksi Vader ja Boba Fett ovat esiintyneet lukemattomien kirjojen ja sarjakuvien päähenkilöinä, toinen heistä jo omassa sarjassaankin (jos kohta sellaisessa lässyssä, josta itse en vanhaa Boba Fettiä mitenkään tunnistanut). The Mandalorianin nimihenkilökin oli sarjan alussa melkein pahis, tai ainakin duunarimainen palkkatappaja, vaikka kasvoikin toki myöhemmin isäroolinsa myötä sankarillisemmaksi. Näissä tarinoissa on – jotkin Vader-jutut poislukien – kuitenkin valitettavan harvoin kovin syvällisesti pohdiskeltu näiden hahmojen elämänvalintoja. The Acolyte lupaa ensimmäisen tuotantokautensa lopussa seurata Oshan tällaista polkua, ja kyllä ainakin minua kiinnostaisi olla sen mukana – olkoonkin, että sellaisen polun päässä voisi toki lopulta vielä odottaa pelastus ja sovituskin, olisihan tämä Star Wars -tarina kuitenkin.

Toinen näkökulma, josta Headland niin ikään lupasi jo haastatteluissa The Acolyten kertovan oli se, miten jedit voidaan nähdä muutenkin kuin sankareina.

Ensimmäisen kauden ytimessä olleessa tapauksessa jedit olivat ehkä suorastaan selvästi väärässä: kenet lasketaankaan kuolemien syyllisiksi, Maen näkökulma on kyllä oikeassa siinä, että kukaan ei olisi kuollut, jos jedit olisivat vain jättäneet noitapiirin rauhaan omalle planeetalleen. Tätäkin oleellisempaa on kuitenkin nimenomaan tämä huomio siitä, että kyse on näkökulmista. Jedien toimintatavat voidaan nähdä väärässä olevina, ja aivan varmasti heidät sellaisina myös joissain toisissa galaksin kolkissa nähdään.

Tämä on joidenkin nettikeskustelijoiden mielestä kerettiläinen ja näkökulma, jossa Disney-yhtiö purkaa ilkeyttään Star Warsin ytimiä, mutta tosiasiassa se on erittäin George Lucasia – jos kohta perustuen ideoihin, joita Lucas ei välttämättä käsitellyt niin pitkälle kuin olisi kannattanut. Prequelien ja The Clone Warsin jedit eivät ole korruptoituneita tai pahoja, mutta eivät he enää ”oikeassa” ole, ja niin Lucaskin tarkoitti sanoa. Monet heidän aivan perustavat sääntönsä, kuten lasten kaappaaminen vanhemmiltaan jedikoulutukseen ja rakastumisen kieltäminen, ovat vahingollisia, eikä tarvitse katsoa kuin Anakin Skywalkeriin, jotta nähdään, kuinka vahingollisia.

The Acolyten loppukohtauksessa Vernestra Rwoh (Rebecca Henderson) valehtelee senaatille siitä, mitä tapahtui – ei kovin sankarillista tämäkään. Myöhemmät tuotantokaudet kertoisivat varmasti, kuinka jedit sitten pyrkivät pysäyttämään tämän heille osittain paljastuneen ja salassa pidettävän pahan. Mitä todennäköisemmin tällöin samalla käsiteltäisiin tätä osaa galaksin tilasta pitemmälle. Ensimmäisellä kaudella Headland ja muut kirjoittajat ja ohjaajat pitivät mielestäni paremmin kasassa Oshan ja sithin osaa tarinasta kuin jedien jähmeää jahtia, mutta sinänsä kiinnostavia palikoita on kasassa täälläkin.

Unohtamatta tietenkään sithejä. Kauden päätösjaksossa nähty nimeämätön, varjoissa vaaninut olento on mitä todennäköisimmin Darth Plagueis, Palpatinen myöhempi opettaja. Se tarkoittaa meille katsojille samalla sitä, että Manny Jacinton näyttelemä ”Qimir” on kahdesta sithistä mestarin sijaan oppilas – ja tietenkin myös sitä, että lopulta tämä oppilas kuolee nousematta mestariksi. (Sarjan otsikon akolyyttihän on termi, joka on täytynyt keksiä, jotta tätä vanhaa kanonista kahden sithin sääntöä ei rikota – vaikka Palpatinellakin kyllä käsittääkseni oli prequelien aikaan aika monta oppilasta samaan aikaan kierroksessa.)

Aika näyttää, millainen rooli Plagueisilla voisi The Acolytessa olla ja kuinka pitkälle kohti Palpatinea sarjan olisi määrä mennä. Jotenkin arvelen, että Palpatinen alkuperä olisi Shmi Skywalkerin alkuperän tapaan asioita, joihin Star Warsissa ei koskaan haluta mennä kovinkaan pitkälle. Mutta tottakai on selvää, että Plagueis on roolin koosta riippumatta kutkuttava hahmo jo vain sillä tiedolla, että kyseessä on myöhempää pahaa keisaria itseään edeltänyt sith-mestari.

Mutta saako tämä sarja koskaan jatkoa – sen aika vasta näyttääkin. Aineksia olisi, tarkoitus näemmä tosiaan olisi – mutta onpahan tämä aika haukuttu ollut, ja kyllähän sellaiset uusintapäätöksissä painavat. Se, että sitä haukuttiin osin vääristä syistä ja osa katsojista oli päättänyt vihata The Acolytea ”woke-mädätyksenä” tai ”tyttöjen sarjana” jo ennen sen alkua, voi olla bisnesmielessä merkityksetöntä. Jos Lucasfilmillä katsotaan, että sarja ei kolahtanut tarpeeksi isoon yleisöön eikä uskota toisen tuotantokauden auttavan asiaa ensimmäistä enempää, niin eiköhän tälle käy kuin Solo-leffalle, jolle sillekään ei jatkoa koskaan tehty vaikka tarkoitus varmasti alunperin oli.

Omassa fiiliksessäni ero on kuitenkin siinä, että siinä missä Solo tuntui toisillakin katsomiskerroilla vain tarpeettomalta, vaikkei välttämättä edes erityisen huonolta, mutta The Acolytesta taas jäi näin kertakatsomalta lopulta ongelmistaan huolimatta jälkimaku, jossa jatkoa jää odottamaan. Ensimmäisen kauden lopussa jäljellä olevat elementit ja hahmot ovat vain ja ainoastaan kiinnostavia, ja yhdessä näyttämöltä poistunut pääpari Stenberg ja Jacinto suorastaan sytyttivät sarjan eloon. Kuudennessa ja kahdeksannessa jaksossa kaikki näiden kahden väliset kohtaukset kuuluivat sarjan parhaisiin hetkiin – muualla ontuvana pitämääni dialogia myöten.

Jos kertomatta jää, miten tarina tästä jatkuisi, on se suuri sääli, vaikka ensimmäisen kauden toteutuksessa ehdottomasti omat ongelmansa olivatkin. Vaikka The Acolyte tuskin voisi voittaa kaikkia katsojia enää puolelleen, sillä olisi mahdollisuus kasvaa tarinaksi, josta osa yleisöstä tykkäisi kovastikin. Kannattaa muistaa, että Solo ei suinkaan epäonnistunut kritiikkien eikä fanivastaanoton rintamilla, vaan siksi, että se oli katsojaluvuissa Star Wars -franchisen ensimmäinen floppi.


Viewing all articles
Browse latest Browse all 238

Latest Images

Trending Articles