Andorin toisessa tuotantokaudessa on oikeastaan vain yksi vika, ja se on se, minkä etukäteen arvelinkin siinä olevan: se, että se on samalla sarjan viimeinen tuotantokausi. Tai, vaihtoehtoisesti ilmaisten; se, että se on liian lyhyt.
Kun Andorin molempien kausien jaksot ynnää yhteen, niitä on 24. Se on yhtä monta jaksoa kuin on tähän mennessä nähty The Mandaloriania (sillä siinä kussakin kolmessa kaudessa on ollut vain kahdeksan jaksoa), eikä mikään näytelty SW-sarja tähän mennessä ole sitä pitempi ollutkaan. Toisaalta kaikki me jo 1990-luvulla sarjoja katsoneet muistamme, että entisvanhaan yhden talven yhteen tuotantokauteen mahtui melkein tuon saman verran jaksoja, ja niitä tuotantokausia tarvittiin yleensä useita, ennen kuin sarja pääsi kunnolla täyteen vauhtiinsa. Kaipailematta nyt takaisin sinnekään; ajat ovat totisesti toiset.
Seuraava sisältää spoilereita Andorin toisen tuotantokauden jaksoista 1-9.
Tavallaan tämän kirjoituksen ydinpointti tiivistyy tietysti jo tähän: Koska Andor on niin kertakaikkisen laadukasta televisiota ja vielä erityisesti Star Warsia, katsoisin sitä mielelläni paljon pitempäänkin. Uusintakatselin ykköskauden ennen tätä toista, ja pidin siitä vielä muistikuvianikin enemmän. Toinen kausi vähintäänkin säilyttää ykkösen tason, ja kun sen jaksoja vieläpä tarjoillaan meille kolme jaksoa kerrallaan viikon välein, tuntuu jo etukäteen surkealta, että tätä kirjoittaessani vain parin päivän päästä koko sarja on jo ohi.
Sarjan korkea taso ei kuitenkaan ole ainoa syy siihen, miksi Andorin (suhteellinen) lyhyys on todella kenkkumainen juttu, ja miksi ei ole minulta pelkkä vitsikäs heitto, että sarjan ainoa vika olisi se, ettei se jatku pitempään. Paljon ikävämpi juttu on se, että vaikka Andor on jo tällaisenaan minusta ylivoimaisesti paras näytelty Star Wars -sarja ja itse asiassa yksi aivan kaikkein parhaista Star Wars -nimikkeistä koskaan, väitän tosissani, että se olisi voinut pitempänä olla vielä merkittävästi paljon parempi.
Andorin toinen tuotantokausi koostuu 12 jaksosta, jotka kuljettavat välitekstiplanssienkin mukaan katsojaa aina kolmen jakson välein koko ajan lähemmäs Yavinin taistelua eli Star Wars -sarjan nollahetkeä episodi IV:tä (1977). Samalla ne siis myös koko ajan lähestyvät Rogue One -elokuvan (2016) tapahtumia, joihin Cassian Andorin tarinan tiedämme päättyvän. Sarjan ja saagan sisällä nuo 12 jaksoa kattavat neljän vuoden tapahtumat.
Oikeastaan totuudenmukaisempaa olisi kuitenkin sanoa, että Andorin toinen tuotantokausi näyttää meille kolmen jakson ryppäinä välähdyksiä hetkistä noiden vuosien varrelta. Kakkoskauden kolmen jakson kokonaisuudet tuntuvat tapahtuvan kukin korkeintaan muutaman vuorokauden sisällä. Se tarkoittaa, että muut vuosiin sisältyvät tapahtumat hahmojen elämässä, heidän välillään ja Imperiumin ja kapinallisten kiihtyvässä kamppailussa jäävät kertomatta tai pääteltäväksi vain rivien väleistä.
Tämä on tietysti sinänsä hyvin Star Wars -henkistä. Useimmissa Star Wars -elokuvissakin hyvin lyhyeen ajanjaksoon puristuu vuoren verran merkittäviä käänteitä, ja sitten taas seuraavassa episodissa tapahtuu seuraavia yhtä suuria. (Tosin Star Wars -elokuville on myös tyypillistä omanlaisensa joustava suhtautuminen ajan kuluun, Imperiumin vastaisku tästä parhaana esimerkkinä, jonka vuoksi niiden tapahtumat on usein mahdollista tulkita tapahtumaan yhtä hyvin parissa päivässä kuin useiden viikkojenkin aikana.)
Elokuva on kuitenkin taiteenlajina – erityisesti Star Wars -elokuvien edustamassa genressä – mukavuusalueellaan juuri keskittyessään juonitasolla yhteen selkeään tapahtumien sarjaan, jolla on alkunsa ja loppunsa. Jos ja kun jatko-osa elokuvalle tehdään, on luontevaa, että tuo jatko tapahtuu myöhemmässä ajan hetkessä, jossa katsojalle tarjoillaan jälleen yksi selkeä tapahtumien kokonaisuus. Sitä paitsi: tässä franchisessa on viimeistään prequeleista lähtien ja Disney-vuosina yhä vain voimakkaammin ollut selvää, että elokuvien väleihinkin sijoittuvia seikkailuja tullaan kyllä kiinnostuneille faneille jossain muodossa ja jossain vaiheessa tarjoilemaan.
Sarjakerronnan vahvuudet ovat kuitenkin toisenlaisia. Sarjojen kaikkein olennaisin ero elokuvaan on juuri se, että ne koostuvat jaksoiksi kutsutuista pienemmistä yksiköistä, jotka muodostavat yhdessä jatkuvan kokonaisuuden, joka kokonaiskestoltaan merkittävästi ylittää elokuvan mitan.
Tästä sinänsä teknisestä erosta seuraa, että sarjoissa on mahdollista kehittää hahmoja, juonia ja teemoja aivan erilaisella tavalla kuin elokuvissa, jotka taas ovat tiivistämisen taidetta. Samalla katsojan on mahdollista kehittää (ehkä tarkoittamattaankin) sarjan sisältöön ja erityisesti sen henkilöhahmoihin toisenlainen side kuin kerralla koettavan elokuvan tai edes elokuvasarjan episodien kanssa tapahtuu. Tässä taiteenlajien perustavassa erossa on kyse nimenomaan erilaisuudesta, ei varsinaisesti ”paremmuudesta”: näin asia yksinkertaisesti on, ja sarjoilla ja elokuvilla on kerrontamuotoina omat luonteensa ja vahvuutensa. Jos on katsonut The Sopranosia 86 jaksoa, kenties vieläpä alkuperäistahdissaan useiden vuosien aikana, ja toisaalta yhdessä illassa Scorsesen 2,5-tuntisen Goodfellasin, ei ole oikeasti mitenkään mielekästä miettiä, kumpi näistä on mafiasta kertovana teoksena toista parempi. Bara Bada Bastu ei ole parempi eikä huonompi kuin Beethovenin viides.
Andor on niin rikas kaikessa siinä, missä se joka tapauksessa on erinomainen, että se olisi kestänyt sen viiden tuotantokauden suunnitelman, joka sarjan vetäjällä Tony Gilroylla alunperin oli, ennen kuin hän ja Cassian Andorin näyttelijä Diego Luna ensimmäisen kauden jälkituotantovaiheessa päättivät, etteivät mitenkään jaksa tehdä tätä sarjaa sitä kymmentä vuotta, jota alkuperäinen suunnitelma olisi saattanut edellyttää. Tämä on sinänsä tietenkin kovin ymmärrettävää, mutta minähän valitankin tässä katsojana enkä tekijöiden terapeuttina.
Toisella tuotantokaudella Ghormanin planeetan kärsimykset Imperiumin ikeessä toimivat kelpo selkärankana, sitoen Yavinin taistelua edeltävien vuosien tapahtumat toisiinsa, mutta jos rehellisiä ollaan, tuossa alkuperäisessä yhden-vuoden-tapahtumat-aina-per-kausi -suunnitelmassa koko Ghorman-juoni olisi todennäköisesti tapahtunut kokonaisuudessaan yhden tuotantokauden (kolmannen tai vasta neljännen?) aikana. Tai ainakin se olisi ollut aivan toimiva ratkaisu. Esimerkiksi se, että sarjan pahikset, Imperiumin uskolliset Syril Karn (Kyle Soller) ja Dedra Meero (Denise Gough), ovat nyt toisella kaudella nähdyissä jaksoissa olleet sitoutuneina Ghormanin keikkaan in universe kahden-kolmen vuoden ajan, tavallaan vain korostaa sitä, että verrattuna alunperin suunniteltuun menetimme parin kokonaisen kauden verran tapahtumia, joissa nämä hahmot olisivat jahdanneet pakkomielteitään Cassian Andoria ja Luthen Raelia (Stellan Skarsgård), jonka he tuntevat vain antamallaan koodinimellä ”Axis”.
Tai. Kuinka paljon rankemmalta Syrilin pettymys Dedraan ja koko Imperiumiin Ghormanin kansanmurhan hetkellä olisi voinut tuntua, jos sitä olisi ehditty pohjustaa useamman tuotantokauden ajan? Millaista draamaa meiltä jäi näkemättä Cassianin, Bix Kaleenin (Adria Arjona) ja Luthenin välillä heidän ensin tutustuessaan toisiinsa vuosien aikana ja sitten etääntyessään Luthenin vaipuessa yhä synkemmäksi nukkemestariksi? Kuinka vahvemmin uskoisin Cassianiin johtajana, jos olisin tarpeeksi monessa jaksossa ja tarinakaaressa nähnyt hänen kasvavan sellaiseksi? Kuinka koskettavalta viimeisissä jaksoissa todennäköisesti odottavat kohtalot tuntuisivatkaan, jos näiden hahmojen tarinaa olisi seurattu vuosien ja kymmenien jaksojen ajan?
Neljän vuoden käänteiden tiivistäminen kahteentoista jaksoon tarkoittaa sitä, että Andor jättää paljon katsojan muistin ja hoksottimien varaan. Se ei ole välttämättä paha asia, voipa sen laskea sarjan korkeisiin ansioihinkin, ja osittain kyse on valitusta tyylistä eikä niinkään minuuttien vähäisyydestä.
Minusta on oikeastaan nautinnollista, että Andor ei useinkaan suoraan alleviivaa, mitä siinä todella tapahtuu. Syril luulee olevansa Ghormanilla auttamassa nappaamaan kapinallisia, vaikka itse asiassa Dedra on lähettänyt hänet sinne yllyttämään kapinallisia kapinoimaan niin kovaa, että heidät voidaan nujertaa kovimmalla kädellä, mutta Dedrakaan ei tiedä, että keisarin ”energiaohjelma”, johon Ghormanin mineraaleja niin kipeästi tarvitaan, on itse asiassa peitetarina mineraalien käyttöön Kuolemantähdessä – kuten hän ei tiedä sitäkään, että myös hänen vastapelaajansa Luthen itse asiassa niin ikään haluaa Ghormanin kapinallisten kapinoivan omaan tuhoonsa asti, koska uskoo sen sytyttävän koko galaksin kapinan liekkeihin. Tai, tiivimpänä esimerkkinä: Luthen tietää Mon Mothmaa hakemaan tulevien Bail Organan tiimin sisällä olevan ISB:n agentin, koska hänen oma vakoojansa Lonni Jung (Robert Emms) on hänet sinne soluttanut, mutta tätä Luthen ei voi Bailille kertoa vaikka tähän luottaisikin, koska agentin poistaminen käräyttäisi Lonnin. Tai, vieläkin vain pienempänä yksityiskohtana: vaikka tunnistin yhdeksännen jakson lopussa Yavinille tulokkaiden joukossa saapuvan Melshin samaksi kaveriksi, jonka kanssa Andor pakeni ykköskaudella vankilasta ja joka esiintyy myös Rogue Onessa, minäkään en tajunnut ilman internetiä, miksi Vel (Faye Marsay) kiinnittää huomionsa Melshin tuomaan pistooliin: netistä piti lukea, että vastaus on se, että kyseessä on sama pyssy, joka Cassianilla oli Aldhanilla, eli ase, jota Vel on tarkastellut ennenkin.
Mutta se taas jälleen minua harmittaa, mitä kaikkea tiivistettäessä jää kokonaan kertomatta. Mon Mothman (Genevieve O’Reilly) puoliso ja tytär katoavat tarinasta selvästi vain tilan- ja ajanpuutteen vuoksi juuri siinä osuudessa, jossa Mon julkistaa kapinallisuutensa ja jättää kaiken entisen taakseen. Hajanaiset kapinallisryhmät organisoituvat todelliseksi Kapinaliitoksi jaksoryppäiden välillä siten, että emme saa kunnolla nähdä, kuinka käy siirtymä äärimmäisen salaisista vakoojaverkostoista sisällissodassa tarvittavaan ”julkisuuteen”. Bix ei ole pelkkä miestään kotona odottava puolisko, mutta toisella tuotantokaudella on valitettavan vähän aikaa näyttää häntä muissa rooleissa. Ja hemmetti, jopa se Cassianin vanhaa koiraa muistuttava droidikin tuntui noin vain unohtuneen yhdelle planeetalle lopullisesti!
Star Wars -maailmassa on aina mahdollista, jopa todennäköistä, että osa näistä tarinoista kerrotaan myöhemmin toisissa sarjoissa, sarjakuvissa tai kirjoissa, mutta se ei poista sitä, että sarjakerronnan vahvuuksia hyödyntäen niiden luontevin paikka olisi ollut nimenomaan Andorin sisällä. Tai sitä, että olisin mieluummin nähnyt niitä näin hyvin kirjoitetussa, näytellyssä ja toteutetussa sarjassa kuin lukemalla myöhemmin Luthen Raelin elämäkertasarjakuvaa.
Jossain määrin näihin tuntemuksiini vaikuttaa sekin, että kakkoskauden jaksot on nyt julkaistu kolmen jakson ryppäinä ja koko sarja näin vain kuukauden sisällä, joka saa tässä hetkessä tuntemaan, että se on nyt ohi aivan hetkessä. Tämä on tietysti ongelma, jota ei ole olemassa enää viikon kuluttua: tämän jälkeen kaikki Andorin myöhemmin löytävät voivat joka tapauksessa katsoa jaksot haluamassaan tahdissa ahmien tai annostellen. Varsinaisesti nopea julkaisuaikataulu ei sitä paitsi muutenkaan ole varsinainen ongelma, ehkä jopa päinvastoin. Äskettäisellä ykköskauden uusintakatselulla tajusin kyllä, että Andor toimii joka tapauksessa paremmin useita jaksoja putkeen katsottuna kuin kerran viikossa annosteltuna.
Toisesta näkökulma vertailu ykköskauteen kuitenkin kärjistää tuntemuksia. Ymmärrän, että tekijöiden näkökulmasta kakkoskausi jatkaa ykkösen linjalla, sillä ensimmäinenkin tuotantokausi kirjoitettiin ja kuvattiin (yhtä rytmin poikkeusta lukuun ottamatta) kolmen jakson ryppäissä, joilla oli omat kirjoittajansa, ohjaajansa, miljöönsä ja omat vierailevat näyttelijänsä. Diego Luna ja Tony Gilroy varmastikin kokevat molemmat kaudet tässä mielessä samankaltaisina.
Katsojan näkökulmasta ykköskausi oli kuitenkin kiireetöntä kerrontaa. Se erottui Star Warsin totutusta vauhdista ja toimi osin juuri siksi toisella katsomiskerralla vielä ensimmäistäkin paremmin, kun vaikkapa Ferrixin kaupungin saattoi todella hahmottaa eläväksi yhteisöksi Cassianin, Bixin ja muiden ympärillä. Toisella kaudella tuntuu siltä, että kaiken aikaa tapahtuu koko ajan kaikkialla kaikenlaista, ja vaikka sarja onnistuukin aivan erinomaisesti koko ajan keskittymään siihen, mitä se haluaa meille ensisijaisesti näyttää, en voi välttää fiilistä siitä, että haluaisin koko ajan nähdä niiden tapahtumien takaa ja vierestä lisää, enemmän, laajemmin.
Vaikka varsinainen arviokirjoitus saattaa seurata vielä perässä – tässä on paljon mistä voisin jotain sanoa – en halua jättää epäselväksi, että Andor on mielestäni tällaisenaankin mestariteos. Monella tavalla se tuntuu tarkalleen juuri minulle tehdyltä, mutta ilahtuneena olen seurannut, että moni muukin pitää sitä vähintään parhaana Star Warsina pitkään aikaan, ellei jopa koko Disney-ajan parhaana. Kuten olen sanonut ennenkin: kaiken Star Warsin ei tarvitse eikä pidä olla juuri tällaista, mutta juuri omanlaisenaan Andor on ainutlaatuinen.
Mutta voi, olisivatpa he käyttäneet näihin toisen tuotantokauden ideoihinsa vaikka vain tuplamääränkin verran jaksoja! Unohtaen nyt jo sen alkuperäisen viisivuotissuunnitelman, uskon vakaasti, että esimerkiksi kolmen tuotantokauden mittaisena Andor olisi ollut vielä tätä kahden tuotantokauden Andoriakin parempi ja muutenkin kuin vain siksi, että olisimme saaneet minuuteissa ja jaksoissa laskien enemmän hyvää.
