Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavaksi niin sanottu ”mut oliks se hyvä” -pohdintani. Mutta ei, päädyinkin kirjoittamaan tämän. Kestäkää!
(Kirjoitus sisältää mietoja juonispoilereita Rogue Onesta.)
Fanikunta tuntuu ottaneen Rogue Onen yltiöpäisen positiivisesti vastaan. Maailman ensi-illasta kuuluneet sanat olivat pelkkää kehua, ja ylivoimaisesti positiivinen oli myös suomalainen ensireaktio esimerkiksi Twitterissä ja Facebookin Star Wars -ryhmissä. Kuuluu sellaisia pika-arvioita kuin ”kaikkien unelmien täyttymys” tai ”vähintään toiseksi paras Star Wars”.
Toisella puolella Episodi-lehden, jota ei todellakaan tunneta maan kriittisimpänä viihde-elokuvien kriitikkona, Tuomiolla-podcast tylytti elokuvaa kutsuen sitä jopa ”paskaksi”. Tämän blogin tiimoilta järjestetty chat-huonekin oli eilen kaikkea muuta kuin haltioissaan: tuon keskustelun yhteispäätelmä esimerkiksi oli, että elokuvan hahmot olivat liian ohuita että heistä välittäisi tarpeeksi, kuten minäkin eilisissä ensivaikutelmissani blogiin kirjoitin.
Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi jännä.
Muistanette, että myös The Force Awakens otettiin erittäin innostuneesti vastaan. Nyt, vuosi myöhemmin, moni tuntuu jo korjanneen mielipidettään noin tähden verran alaspäin. Kriitikko Marko Ahonen sanoo monien mietteet Rogue One –arviossaan näin suoraan: viimevuotinen elokuva tuntuu nyt ”fanifiktiolta, episodien 4-6 huippukohtien kierrätykseltä”.
Minulle ehdotettiin jo, ettei ole hyvä verrata viimevuotista, koko saagan uudelleen startannutta ja mittaamattomien paineiden vallassa hiottua episodielokuvaa tähän yksittäisseikkailuun. Ehkä Star Wars -faniuden sisällä ei olekaan: siis siellä sisällä, jossa Star Warsia edustavat elokuvat, Rebels-sarja, kirjat, sarjakuvat, pelit ja kaikki se tuleva, mitä odotamme ja ajattelemme samanaikaisesti aina uusien julkaisujen kuluttamisen ohella. Mutta yleisessä elokuva- ja pop-kulttuurimielessä näiden kahden vertailu on paitsi todellisuutta, myös mielekästä. Väitän, että lähes jokainen katsoja – tiedostaen tai tiedostamatta – luo jonkinlaisen vertailusuhteen näiden kahden elokuvien välille. Todennäköisesti enemmän juuri näiden kahden välille kuin Rogue Onelle suhteessa kaiken arvostelun tuolle puolen kanonisoituihin originaaleihin tai lähes yhtä kanonisoidusti tylytettyihin prequeleihin.
Vaikka Star Wars on muutakin kuin elokuvansa, suuren yleisön silmissä ja pääruoan eli elokuvien kannalta The Force Awakens ja Rogue One ovat nyt yhtä kuin ”uusi Star Wars”. Siinä kaksikossa katsojalla on valittavanaan – vähän kuin lounaspöydässä lihaa tai kalaa – nostalgisesti tutulta tuntuva ja häpeämättömän viihteellinen episodi VII ja rohkeasti omanlaisensa, rankempi yksittäistarina Rogue One.
Tai: episodi IV:n remakelta tuntuva juoniaukkoinen pikajuoksuleffa The Force Awakens ja tylsien hahmojen sekava yhdentekevyys Rogue One.
Toisin sanoen: kumpikaan tästä kaksikosta ei ole täydellinen sen paremmin elokuvana kuin Star Wars -elokuvanakaan. Kumpikaan ei toisaalta ole kummallakaan kriteerillä täysi katastrofikaan. Elokuvien saavutukset ja virheet ovat vieläpä piristävän erilaiset, vaikka molempien merkittävimmät ongelmat voikin halutessaan jäljittää käsikirjoituksiin. Myös molempien suhde originaalitrilogiaan on kahtalainen: kyllä, The Force Awakensin juoni voi tuntua vanhan kierrätykseltä, mutta Rogue Onen koko olemassaolo voi toisaalta tuntua etenkin satunnaisemmasta katsojasta pelkältä tosifanien palvelemiselta.
Kun näin on, yksi katsoja tuumaa teatterista poistuessaan TFA:n olleen parempi ja toinen pitäneensä enemmän Rogue Onesta. Kyse on siitä, mitä ansioita ja virheitä omissa vaakakupeissaan painottaa. Toivottavasti Star Wars -fanikunnan sisään ei nyt rakennu rintamalinjoja siitä, kumpi näistä oikeasti on ”parempi” – tässä väistämättömässä keskustelussa kannattaisi mieluummin ymmärtää, että molemmissa elokuvissa on hyviä ja huonoja puolia. Oikeasti kuvaavaa on, että sekä reaalimaailman että somen kuulostelujeni perusteella kaksi ehdottomasti yleisintä Rogue Onen jälkeistä kommenttia ainakin Suomessa ovat kannanotto tietokonetehostettujen Tarkinin ja Leian onnistuneisuuteen ja 3D-kuvan pimeyden haukkuminen. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että tämä tarkoittaa, että itse elokuvan jättämä fiilis on useimmille niin sanotusti ”ihan hyvä plus”.
Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi kökkö.
Mitä siis tulee puheisiin Rogue Onesta parhaana Star Warsina… Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta näin ajattelevia haluaisin muistuttaa paitsi vuodentakaisesta, myös Star Warsin vielä pitemmästä perinteestä yltiöpositiivisiin ensiarvioihin. Kuten taannoin kirjoitin Pimeästä uhasta, jopa se sai aivan aluksi yleisöltä kohtalaisen kiittävän vastaanoton (kaivelin tuota juttua kirjoittaessani vanhoja lehtileikkeitäni, ja näin tosiaan niiden perusteella oli). Kriitikoilta se sai pääasiassa kolmen tähden arviot, joka sekin on hyvin kaukana elokuvan nykyisestä maineesta täytenä epäonnistumisena. Kuutta vuotta myöhemmin monet samat kriitikot arvioivat myös Sithin koston kolmen tähden arvoiseksi ja totesivat sen olevan selvästi prequeleista paras. (Ensi-innostumisen haalistuminen on toki Star Warsia yleisempi ilmiö ja liittyy ainakin ammattimaisen kritiikin osalta harmilliseen tekniseen pakkoon arvioiden kirjoitamisesta kiireellä välittömästi katselemisen jälkeen, mutta vuosien seurannan perusteella olen valmis vakuuttamaan, että juuri tämä elokuvasarja on tälle ilmiölle aivan erityisen altis.)
Lisäksi haluan linkata tähän kirjoituksen, jota pidän edelleen kaikkien aikojen parhaana Star Wars -faniuden kuvauksena: Star Wars fans hate Star Wars. Tämähän on nimenomaan se paradoksaalinen maailman suurin franchise, jossa vielä vuosi sitten oli monien kiihkeimpien faniensakin mielestä vain kaksi hyvää elokuvaa kuudesta.
We hate everything about Star Wars.
But the idea of Star Wars…the idea we love.
Minä en inhoa Rogue Onea, mutta en rakastakaan. Mutta kyllä, voin sanoa rakastavani Rogue Onen ideaa. Se kantaa valmiissa elokuvassakin pitkälle, muttei niin pitkälle kuin olisin toivonut.
