Rogue Onen ensi-iltaan on vain reilut kaksi kuukautta, ja muistanette, että viime vuonna tähän aikaan Lucasfilm oli jo kovaa vauhtia johdattelemassa meitä kohti The Force Awakensia. Tosin Aftermath, Shattered Empire ja muut eivät lopulta kovin läheisiksi TFA-prologeiksi paljastuneet, mutta siitä nyt viis…

Toki myös Rogue One saa oman kirjasatonsa. Se vain koittaa hieman myöhemmin ja suppeampana, alkaen vasta marraskuussa. Ja kyse on nimenmaan vain kirjoista: Rogue One -kytköksinen sarjakuva peruutettiin tai sen julkaisu vähintään siirrettiin tulevaisuuteen.

Mutta tätä on tulossa:

• Catalyst: A Rogue One novel eli virallinen romaani-esiosa tulevalle elokuvalle. (Kirjoittaa James Luceno. Julkaistaan 15.11.)
• Rogue One -romaanisovitus (Alexander Freed / e-kirja 16.12., painettu 3.1.2017)
• Rogue One -nuorten romaanisovitus (Matt Forbeck / e-kirja 16.12., painettu 28.3.2017)
• Jyn Erso -aiheinen nuortenromaani (Beth Ravis, ilmeisesti vasta keväällä)
• Baze Malbus ja Chirrut Imwe -aiheinen nuortenromaani (Greg Rucka, ilmeisesti vasta keväällä)
• Rogue One Ultimate Visual Guide (Pablo Hidalgo) ja muita DK-Publishingin kuvapainotteisia kirjoja (16.12.)
• The Art of Rogue One (16.12.)
• puuhakirjoja, värityskirjoja…

(Näistä viimeiset julkistukset tehtiin viime viikolla New York Comic Conissa ja virallisella sivulla. Kirjoista, näiden lisäksi myös muun muassa tuoreesta Ahsoka-romaanista ja Timothy Zahnin odotetusta Thrawn-romaanista, puhuttiin NYCC:ssä myös omassa paneelissaan, josta Star Wars Underworld tarjoili sekä livetwiittejä että videon. Tor.comilla on lisäksi muutamia hyviä nostoja.)

Rogue One -kirjoista Catalyst on siis ainoa, joka lupaa olennaisesti täydentää elokuvan tarinaa – nuortenromaaneilta en suuria odottaisi. Markkinointipuheissa Catalystiä on kutsuttu ”pakolliseksi luettavaksi”. Kirjan premissikään ei ole ilmeisesti enää spoileri: kyse on pahis-Krennicin ja Erson perheen suhteesta ennen Rogue Onen tapahtumia. Siis puhdas prequelin prequel, ja on aina mukavaa, että odottavalle yleisölle tarjoillaan tällainen johdatus ennen itse pääruokaa.

Itse kuitenkin huomaan, etten ole siitä – ja tästä tarjonnasta muutenkaan – ainakaan tällä hetkellä valtavan innostunut. Johtunee siitä, että Rogue Onen kohdalla elokuvan lähtökohta ei ole yhtä arvoituksellinen kuin episodi VII:n. Luulen, että Catalyst jää minulta lukematta, ellei sitä sitten kehuta aivan erityisesti tai ellei itse elokuva herätä suurta mielenkiintoa hahmojen historiaa kohtaan. Ja sen lisäksihän tuossa joukossa on tosiaan luettavaa ja puuhailtavaa lähinnä nuoremmalle yleisölle, mikä herättää hieman kysymyksiä, ottaen huomioon että tässä piti olla kyseessä sotaelokuva…

Ainoa sormet syyhyten hamuamani kirja näistä on The Art of Rogue One, koska luonnostaide on aina kiehtovaa ja erityisesti niin tällaisessa sarjassa, jossa konseptit nyt kiertävät episodeista ja elokuvista, jopa mediasta toiseen.

Valitettavasti julkaisuohjelmasta puuttuu tälläkin kertaa, kuten The Force Awakensinkin kohdalla, varsinainen Making of -kirja. TFA:n Making of -kirjahan on jopa olemassa, mutta Lucasfilm päätti tuntemattomasta syystä jättää J.W. Rinzlerin opuksen julkaisematta. Ainoa hyväksyttävä selitys on, että uuden trilogian tekemisen tarinan voi kertoa rehellisemmin ja kiinnostavammin, kun kaikki sen elokuvat ja siten juonipaljastukset on nähty. Mutta jos näin olisikin, Rogue Oneen se perustelu ei päde.

Vaan eipä vaivuta epätoivoon. New York Comic Conissa lupailtiin nimittäin muutakin: ensi vuonna edessä on Star Warsin 40-vuotisjuhlien kunniaksi erillinen kirjojen ja sarjakuvien julkaisuohjelmansa. Ei tämä yllätyksenä tule, mutta tervetulleena uutisena kuitenkin. Voisiko siellä olla luvassa making of -tyyppistäkin sisältöä?

Star Wars The Force Awakensin tuotantoyhtiö tuomittiin eilen oikeudessa Isossa-Britanniassa 1,6 miljoonan punnan sakkoihin Harrison Fordin taannoisesta onnettomuudesta (BBC:n juttu). Meikäläisessä valuutassa summa on noin 1,8 miljoonaa euroa.

Oikeutta käytiin jo kesällä, ja silloin piti tulla tuomionkin, mutta jostain syystä se viivästyi. Itse onnettomuushan tapahtui Pinewoodin studioilla kesäkuussa 2014, jolloin se aiheutti Episodi VII:n tuotantoon pienen viivästyksen, mutta ei lopulta ilmeisesti mitään näkyviä muutoksia itse elokuvaan. Kertaan vielä tapahtumat, koska tämä todennäköisesti on piste.

Onnettomuusovi jää kuvassa näyttelijöiden taakse. Onnettomuus ei kuitenkaan tapahtunut kuvatessa kuvan sisääntuloa.

Mitä tapahtui?

Millennium Falcon -lavasteen hydraulinen metalliovi sulkeutui väärällä hetkellä. Näyttelijä Joonas Suotamon minulle haastattelussa kertoman mukaan onnettomuus ei tapahtunut kuvaushetkellä, vaan harjoiteltaessa kohtausta, jossa Han Solo auttaa loukkaantuneen Chewbaccan alukseen sankariparin paetessa rathtar-hirviöitä. Tarkkaa kuvaa, jossa kaksikko kulkisi näin Falconin ovesta, ei ole lopullisessa elokuvassa.

”Autonpainoinen” ovi painoi Fordin lantion kohdalta alleen, mutta onneksi joku ehti painaa hätäpysäytystä ajoissa. Ford, tuolloin 71 vuotta, selvisi lähinnä vasemman jalan murtumilla ja nilkan nyrjähdyksellä. Englantilaisen tuomioistuimen mukaan (The Guardian) hän olisi voinut kuolla.

Kuka oli syyllinen?

Sakkoihin tuomittiin tuotantoyhtiö Foodles Production (UK) Ltd – ei siis kukaan yksittäinen työntekijä. Kyseessä on Disneyn omistama yhtiö, joka tuotti The Force Awakensin.

Mielenkiintoinen sivuhuomio onkin, että tämäntapaisiin ennakoimattomiin tilanteisiin varautuminen saattaa olla yksi tärkeä syy siihen, miksi koodinimiä ylipäätään käytetään. Koska isojen elokuvien koodinimet vuotavat nettiin nopeasti (Episodi VIII:n on Space Bear), ne eivät hämää faneja eivätkä todennäköisesti esimerkiksi näyttelijöitäkään. Sen ne kuitenkin mahdollistavat, että tuotantoyhtiö voi varata kuvauspaikalta hotellihuoneita ja catering-palveluja välkyttämättä ihan kaikille isoa Star Wars -lippua. Ja sen, että jos jostakin epäonnisesta syystä jouduttaisiin ikävyyksiin, oikeutta ei istuisi ”Star Wars Episodi VII Oy”, vaan brändiä suojeleva harmittoman niminen firma…

Mistä rikostuomio?

Kyse oli työturvallisuuden vaarantamisesta. Kuten viranomaislähde BBC:lle sanoi: ”Lain mukaan työnantajan täytyy suojella työntekijöitään elokuvan kuvauksissa kuten tehtaassakin.” Kyseessä oli siis virallisen syytteen alainen rikos – Harrison Ford ei ollut rikosjutun asianomistaja.

Oikeuden mukaan kyseessä oli ennakoitavissa oleva onnettomuus. Tuomari Francis Sheridanin mukaan suurin virhe oli, että lavasteen riskinarviointia ei käyty läpi näyttelijän kanssa. ”Jos he olisivat ottaneet Fordin mukaan kaikkiin keskusteluihin, hän olisi ainakin tiennyt vaarat, joita välttää”, tuomari totesi BBC:n mukaan.

Tuotantoyhtiö myönsi oikeudessa syyllisyytensä, vaikka ei ollutkaan syyttäjän kanssa samaa mieltä riskin tasosta.

Paljonko?

1,8 miljoonaa euroa on sievoinen summa, eikä minulla ole asiantuntemusta verrata sitä työturvallisuuden rikkomisesta Britanniassa tavallisesti annettaviin tuomioihin. Mutta nämä vertailuluvut voin antaa, kun muistutan ensin sakkosumman olevan dollareissa noin 2 miljoonaa dollaria:

• The Force Awakens tuotti yli 2 miljardia dollaria
• Sen budjetti oli noin 245 miljoonaa dollaria
• Pelkästään Harrison Fordin palkkio oli Varietyn mukaan 10-20 miljoonan dollarin välillä

Oikeuden päätöksestä voi toki valittaa, mutta oma veikkaukseni on, että tapaus jää tähän.

Kaikkihan näkivät tämän jo eilen, näkiväthän?

Jei!

Rogue Onen toinen traileri (ensimmäinen niistä oli teaser) on niin sanottu juoni-trailer. Tässä avataan, melkein rautalankamalliksi asti, mistä on kyse. Juonesta kerrotaan jopa niin paljon, että voin kuvitella monen katsojan miettivän tietävänsä nyt liikaakin, vaikka trailerien pahimmalla ”elokuva pienoiskoossa” -tasolla tämä kaksiminuuttinen ei onneksi lennäkään.

Sinänsä kaikki tässä paljastettu on käsittääkseni kerrottu esimerkiksi Hollywood Reporterin haastattelujen kaltaisissa virallisissa lähteissä jo aiemmin, mutta niiden leikkaaminen traileriin näin, että sen kronologiakin tuntuu mukailevan hyvin pitkälle joulukuun ensi-iltaelokuvaa, tavoittaa varmasti meitä tuotantoa tarkkaan seuranneita suuremman yleisön. Minusta tuntuu, että nyt olisi mahdollista kirjoittaa varsin kattava ennustus siitä, mitä elokuvassa tapahtuu ja missä järjestyksessä, kun taas The Force Awakensin trailerit keskittyivät selkeästi elokuvan ensimmäiseen puoliskoon eivätkä paljastaneet loppupuolen tapahtumia juurikaan.

Tämä kielii minulle siitä, että Disney-Lucasfilm painii edelleen oman päätöksensä kanssa: tässä heillä nyt on Star Wars -elokuva, jossa ei olekaan Luke Skywalkeria eikä edes Reytä, eikä se jatka tarinaa siitä, mihin viimevuotinen elokuva jäi. Niinpä traileri yrittää tehdä sen selväksi: on isä, on tytär, on yhä Imperiumi ja Kapinaliitto, edellisellä on Kuolemantähti, ja se on pysäytettävä. Siltikin: koska Episode 1:n päätyttyä teatterista tiettävästi käveli ulos katsojia, jotka luulivat podrace-kilpailevasta pikkupojasta kasvavan Luke Skywalkerin, on aivan varmaa, että moni Rogue Onea odottavakin katsoja ihmettelee, miksi Imperiumilla nyt jälleen on kolmas tai neljäs Kuolemantähti.

Tervetuloa takaisin Star Wars -galaksiin, Islanti!

Mutta onhan tämäkin traileri silti vain tunnelmallinen ja innostava! Eilen trailerin töissä katsoessani minusta tuntui siltä, että se melkein selittää itsensä. Tarkasta kuva kuvalta -selityksestä kiinnostuneiden kannattaa lukea MakingStarWarsin ja StarWarsNewsNetin postaukset. Minä nostan puolestani esiin nämä ajatukset:

Erityisesti trailerin alku näyttää kovasti siltä, että näin alkaa myös elokuva. Jyn Erson Islannissa kuvatut lapsuudenmuistot, joista aikuinen Jyn (Felicity Jones) hätkähtää todellisuuteen vankilassa, ovat todennäköisesti elokuvankin ratkaisu siihen, miten näyttää menneisyyttä ilman kankeaa flashback-menetelmää tai ”Ten years later” -tekstiplanssia. Tulkintaa kuitenkin mutkistaa, että Jynin isää Galen Ersoa näyttelevä Mads Mikkelsen muuten sanoi juuri GQ-lehden haastattelussa näytelleensä kolmen eri ikäisen Jyn Erson kanssa.

Galen Erso (Mads Mikkelsen). Elävistä näyttelijöistä parhaita, muuten.

Traileri on (lähes) ensisilmäyksemme Galen Ersoon, ja häntä näytetäänkin siinä samantien paljon. Galen tuntuu minusta tällä hetkellä todella kiinnostavalta hahmolta, eikä vain loistavan tanskalaisnäyttelijänsä takia. Hänen roolinsa Kuolemantähden rakentamisessa on ilmiselvästi keskeinen, mutta tästä trailerista päätellen hän on enemmän yhteistyöhön pakotettu uhri kuin ”pahis”. Kiintoisaa on myös se, että kun ensimmäisessä teaserissa annettiin vielä ymmärtää Jynin tehtävän olevan tietojen hankkiminen Imperiumin superaseesta, tässä trailerissa tuntuu siltä, että kyse on myös isäukon pelastusoperaatiosta. Niin usein kuin Star Wars -elokuvissa perhesuhteista kyse onkin, tuntuu ratkaisu tällä hetkellä oikein toimivalta.

Toisaalta tämäkin traileri, kuten myös tuore juliste, tekee selväksi, että Rogue One seisoo ja kaatuu Jyn Erson eli Felicity Jonesin mukana. Juuri Jones lausuu kaikki trailerin juustoisimmatkin repliikit toivosta – ja saa minut uskomaan niiden merkityksen. (Muistammehan myös, että välittömästi tämän elokuvan tarinaa seuraava episodi onkin nimeltään ”A New Hope”.) Rogue Onella on siis keskeisemmin ”päähenkilö” kuin yhdelläkään aiemmalla Star Wars -elokuvalla, enkä ole tästä yhtään pahoillani: uskoni Jonesiin on todella vahva. Olen ihastuksissani esimerkiksi Jonesin äskeisestä lausunnosta Hollywood Reporterille: näyttelijä löysi Jynin hahmoon mallin Florence and the Machinen musiikkivideoista, koska ”niin paljon Jynistä on liikettä”.

Voin arvata tämän idean muotoilun: ”niinku ne isot patsaat Tarusta Sormusten Herrasta mutta että ne esittäis jediä”. Komealta näyttää!

Traileri paljastaa aiempaa paremmin Rogue Onen lokaatioiden runsauden. On Islannissa kuvattu karu planeetta, jossa Ersot aiemmin asustivat. On, tietenkin, kapinnallistukikohta Yavinin neljännellä kuulla. On Jordaniassa kuvattu ”jäätynyt autiomaakuu” Jedha, Voimaan uskovien pyhiinvaelluskohde. On Malediiveilla kuvattu trooppinen Scarif. Ja on vielä sateisten kanjonien planeetta Eadu.

Ainakin viisi planetaarista kohdetta siis. Se tuntuu paljolta elokuvalle, joka kulkee (todennäköisesti) suurimman osan aikaan Jyn Erson mukana. Galaktisia lokaatioita on saman verran kuin Attack of the Clonesissa, jossa päähenkilöt sentään jakautuivat osaksi aikaa kahteen paikkaan. Toivottavasti Rogue One ei tunnu juoksentelulta – ainakaan siis huonossa mielessä.

Tämä vihjaileva kuva Vaderista nähtiin vilaukselta ainoastaan Lontoon Celebrationissa esitetyssä teaserissa, jossa niin ikään oli mukana tämän trailerin alkuun päätyneitä kuvia Jynin lapsuudesta.

Vader on, tietenkin, nyt mukana useassa kuvassa. En varsinaisesti pelkää, että häntä elokuvassa ylikäytetään, mutta markkinoinnissa hyvinkin mahdollisesti. Huomatkaa kohtaus, jossa johtaja Krennic uhoaa Vaderille Kuolemantähden tulivoimasta kovin itsevarmana. Tämä voi tuntua oudolta Vaderin lyhytpinnaisuutta ajatellen, mutta on itse asiassa aivan linjassa kaanonin kanssa: A New Hopen Vader on vielä eräänlainen Imperiumin hierarkian ulkopuolinen Keisarin verikoira, kun taas vasta Empire Strikes Backin Vader on se kaikkien upseerien yläpuolella seisova armoton sotilasjohtaja. Tätä muutosta Lucasfilmin tarinaryhmä on myös kanonisoinut Marvelin äskettäin päättyneessä Darth Vader -sarjakuvassa, josta kirjoitan muutaman sanasen ihan piakkoin.

Vielä haluan huomauttaa, että trailerissa on mukana, kuten odotettua, ilahduttavan paljon Star Warsille epätyypillistä kuvaa ja käsivarakameraakin – hyvä Gareth Edwards! Make it your own! Mutta mitä nyt sitten tulee niihin pelkoihin ja huhuihin elokuvaa keventäneistä täydennyskuvauksista, niin ei tämä nyt varsinaisesti aivan merkittävästi The Force Awakensia karkeammalta sotaelokuvalta tässä vaiheessa näytä.

Lopuksi tervehdin ilolla sitä, että aiempiin huoliini ”Rogue One” -nimen merkityksestä vastataan näemmä sen verran, että elokuva tarkoittaa sentään jotain elokuvassakin. Se on ”call sign” – aluksen, tehtävän tai pilotin koodinimi, jää vielä epäselväksi.

Katsotaanpa vielä tämän viikon Rogue One -julkistuksia. Niitähän oli leffan viimeisen trailerin lisäksi tämä juliste:

Juliste noudattelee Star Wars -elokuvien aiemmista teatterijulisteista tuttua, taiteilija Drew Struzanin 1980-luvulla hiomaa ”koko ryhmä kasaan” -tyyliä. Minusta Struzanin seuraajat ovat yleisesti ottaen kadottaneet asetelmista tasapainon ja tässä(kin?) julisteessa on minun makuuni kaikkea aivan liikaa. Etenkin alalaidan asetelmallinen imperiumin iskusotilaiden uimaretki näyttää vain hölmöltä. Omituista on sekin, että tarinan roisto Orson Krennic (Ben Mendelsohn) on piilotettu hyvisjengin sekaan – ihan kuin vain siksi, että jokainen näyttelijä piti vain tunkea jonnekin. Mutta onhan siinä Jyn Erso (Felicity Jones) kauniisti esillä, ja Kuolemantähden valoisasta muodosta vasemmalla pidän.

Se julistesuunnittelusta. Mutta katsokaapa julisteen alalaitaa. Siellä paljastuu viimein salaisuus ”Kuka kirjoitti käsikirjoituksen?”, ja virallinen vastaus kuuluu näin:

• Story by John Knoll and Gary Whitta
• Screenplay by Chris Weitz and Tony Gilroy

Tätä olen arvuutellut melkein koko tämän projektin ajan. Rogue Onesta tiedettiin koko ajan, että se perustui ILM-velho John Knollin ideaan, mutta tuon idean on Knoll itsekin antanut ymmärtää olleen lähinnä tasoa ”tehdään elokuva siitä, kuinka ekan Kuolemantähden suunnitelmat kaapattiin”. Yllätysvalinta varsinaiseksi käsikirjoittajaksi oli alunperin Gary Whitta, pelejä ja paljon pienemmän kaliiperin elokuvia aiemmin kynäillyt entinen pelitoimittaja.

Whitta jätti projektin saatuaan valmiiksi elokuvan käsiksen ”ensimmäisen luonnoksen”. Tuolloin uskoin hänen saaneen potkut, mutta nyt tunnen viisastuneeni Lucasfilmin tarinaryhmän toimintatavoista sen verran, että minusta tuntuu, että useiden kynäniekkojen käyttäminen kuuluu suunnitelmaan. Ehkäpä siis ero tapahtui täysin yhteisymmärryksessä – joko Whitta oli koko ajan palkattu vain luonnostelemaan stoorin ensimmäinen versio, tai ainakaan hän ei kovasti vastustellut siirtäessään luonnokset seuraaviin käsiin. Niin positiivisin mielin Whitta tuntuu muun muassa Twitterissä Rogue Onea oman vaiheensa jälkeenkin hehkuttaneen. Parhaillaan Whitta ja hänen Rogue One -seuraajansa Chris Weitz kampanjoivat Twitterissä kilvan Rogue Onen ja Donald Trumpin presidenttiyttä vastaan, eikä kaksikon keskinäinen selkääntaputtelu todellakaan tunnu siltä, että toinen olisi syrjäyttänyt toisen.

Joka tapauksessa, Whittan jälkeen kuviosta vasta tuleekin monimutkainen. Seuraavaksi Rogue Onen käsikirjoittajaksi palkattiin Chris Weitz, jota itse ajattelen ennen kaikkea ”miehenä, joka pilasi Golden Compass -filmatisoinnin”, ja jonka valintaa siksi aikanaan kritisoin voimakkaasti. Mutta hänen jälkeensä projektiin onkin, uudelleenkuvausten ja ”Disney-on-paniikissa” -huhujen ohessa liitettyä vielä monta kirjoittajanimeä lisää: Scott Z. Burns, Christopher McQuarrie ja Tony Gilroy.

Ei sinänsä ole lainkaan poikkeuksellista, että niin sanotut script doctorit viilaavat käsikirjoitusta vielä varsinaisten kirjoittajien jälkeen, mutta jos nämä kaikki ovat todella vetäneet Rogue Onen käsikseen puumerkkinsä (Lucasfilmin tarinaryhmän lisäksi!), niin on siinä kyllä monta kokkia sopan äärellä. Viime kuukausina Rogue One -julkistuksissa käsikirjoittajista ei ole puhuttu halaistua sanaa.

Vasta nyt siis tiedämme virallisen kirjoittajien kreditoinnin. Knoll ja Whitta on ilmoitettu ”tarinan” kirjoittajiksi, Weitz ja Gilroy puolestaan käsikirjoittajiksi. Erityisesti jälkimmäinen nimi on kiinnostava: The Hollywood Reporterin mukaan Gilroy pyydettiin avuksi nimenomaan kesän pahamaineisten uudelleenkuvausten aikana. THR:n raportti vihjaa voimakkaasti Gilroyn tehneen tuolloin jopa ohjaajan hommia, vaikka Gareth Edwardsia ei mihinkään syrjäytettykään.

Yksityiskohtaista totuutta siitä, kuka teki mitä ja kuinka paljon lopullinen Rogue One eroaa esimerkiksi Whittan luonnoksesta ei varmasti kerrota Rogue Onen pressikiertueella – pikemminkin se selvinnee joskus vuosien kuluttua samoin kuin esimerkiksi George Lucasin ja Michael Arndtin varhaisten The Force Awakens -luonnostenkin sisältö. Tony Gilroy on joka tapauksessa Michael Claytonin (2007) ja The Bourne Legacyn (2012) kirjoittaja-ohjaaja sekä muun muassa aiempien Bourne-leffojen käsikirjoittaja. Michael Claytonin ansiosta hänellä on vyöllään peräti kaksi Oscar-ehdokkuuttakin. En itse välittänyt Bourneista, mutta kyllä tällainen kaveri varmasti tietää kaikenlaista sujuvasta toimintaviihteestä.

Käsikirjoittajien kreditoinnin merkityksiä, erityisesti Whittan roolia, pohdittaessa tulee ottaa huomioon Yhdysvaltain käsikirjoittajien killan (WGA) todella monimutkaiset säännöt kreditoinnista. Esimerkiksi: kirjoittajien nimet tulee erottaa &-merkillä silloin, kun kyse on kirjoittajaparista ja ”and”-sanalla silloin, kun kaksi kirjoittajaa on erikseen työskennellyt saman käsikirjoituksen parissa (kuten tässäkin tapauksessa). ”Tarinan” ja ”käsikirjoituksen” määritelmät ovat tarkat. Yksi säännöistä kuuluu, ettei mitään krediittiä saa jakaa yli kolmen henkilön (tai tiimin) kesken.

Kaiken kaikkiaan: on tämä toista kuin aika, jolloin The Phantom Menacen koko käsikirjoitus-krediitti kuului ”Written by George Lucas”.

Muistatteko vielä, kun dvd:t tulivat? Heti kun ”interaktiiviset valikot” lakkasivat kelpaamasta takakannen erikoisominaisuudet-listalle, keksittiin elokuviin alkaa äänittää kommenttiraitoja. Kommenttiraitoja ei tosin keksitty dvd-aikakautena (niitä oli jo laserdisceillä 1980-luvulla). Mutta pian niitä äänitettiin sellaisiinkin filmeihin, joista oli vaikea kuvitella, että kukaan jaksaisi kommenttiraidallista versiota katsoa.

Ja toisaalta: Miksipä ei. Kommenttiraita on halpa ja helposti toteutettava lisä dvd:lle: se syntyy käytännössä elokuvan keston mittaisessa ajassa asettamalla mikrofoni haluttujen henkilöiden eteen. Tarvitaan vain halukas puhuja: monet kiinnostavat ohjaajat kieltäytyvät selittämästä elokuviaan niiden edetessä (päällimmäisinä mainittakoon vaikkapa Quentin Tarantino, David Lynch ja Steven Spielberg). Olen jopa itse äänittänyt kerran kommenttiraidan: yliopiston toimittajakoulutuksen televisiotyön kurssilla ohjaamani puolen tunnin makasiiniohjelman dvd-tallenteelle yhdessä ohjelman tuottajan ja apulaisohjaajan kanssa. Mitähän siinä muuten mahdetaan sanoa?

Hyvä kysymys onkin, saadaanko näin oikeasti niin kiinnostavaa kuunneltavaa, että sen äärellä kannattaisi todella istua tuttu leffa läpi sitä varsinaisesti teoksena katsomatta. Parhaimmillaan varmasti, mutta montako täyspitkän elokuvan kommenttiraitaa itse olette oikeasti kuunnelleet läpi? En osaa sanoa omaa lukuani, mutta jos jätän Star Warsit laskuista, se on reilusti alle kymmenen. Ja jos kysytte mieleenpainuvinta, turvaudun heti kikkailuun: Coenin veljesten Blood Simplen jenkkijulkaisun kommenttiraita, jossa fiktiivinen elokuvahistorioitsija ”Kenneth Loring” selittää koko elokuvan ajan mitä käsittämättömimpiä keksittyjä väitteitä käsiteltävästä elokuvasta. Jossain vaiheessa tämän taisivat huomata elokuvantekijätkin: ainakin minusta on vaikuttanut siltä, että kommenttiraidat ovat vähentyneet huomattavasti dvd:n alkuajoista bluray-kauteen siirryttäessä. Turha tehdä sellaista, josta kuluttajat eivät ole kiinnostuneita.

Mutta. Nyt kun elämme aikaa, jona dvd- ja bluray-kauppa hiipuu koko ajan hiipumistaan korvautuen netin suoratoistopalveluilla, saatamme itse asiassa kohdata kommenttiraitojen renessanssin. On nimittäin niin, että sille yleisölle, joka yhä fyysisiä levyjä ostaa, kannattaa niitä myydä mahdollisimman erityisin höystein. Ja se yleisö ostaa yhä enemmän juuri niitä elokuvia, joista on erityisen kiinnostunut.

Tämä kohtaus esiintyi aivan varhaisimpien Episodi VII -huhujen joukossa. Nyt se viimein meille näytetään, rajuine loppuineen.

The Force Awakens ilmestyy muutaman viikon päästä sellaisena bluray-julkaisuna, jota fyysisiä levyjä ostavat hamstraajafanit toivoivat jo viime keväälle. Paketti sisältää elokuvan 3d-version, kasan uusia ekstroja ja, niin, sen kommenttiraidan. Ja nyt, kun julkaisua on alettu markkinoida, alkaa tuntua siltä, että juuri ohjaaja JJ Abramsin tuore kommenttiraita on keihään kärki. Nämä viisi klippiä on julkaisu lähipäivinä eri medioiden eksklusiiveina:

• alku kauan huhutusta poistetusta kohtauksesta, jossa Rey kohtaa Unkar Pluttin Maz Kanatan linnassa
• klippi kommenttiraidalta: miten Reyn ja Finnin suhteen alku muuttui käsikirjoituksesta kuvauksiin
• klippi kommenttiraidalta (Star Wars Shown keskellä): Reyn forceback-näky
• klippi kommenttiraidalta: mitä Kylo ajatteli kohdatessaan isänsä sillalla
• klippi kommenttiraidalta: mitä ohjaaja Ava DuVernay ehdotti lisättäväksi lopputaisteluun

Nämä tekevät selväksi, että The Force Awakensin kommenttiraita on selvästi kuuntelemisen arvoinen. Arvoituksellisen forceback-kohtauksen taustalla Abrams lähinnä kertaa nähtävän ja aiemmin kerrotun, mutta kaikki muut nostot ovat todella kiinnostavia.

Aivan erityisen herkullinen on ohjaajan näkemys Kylo/Benin ja Han Solon kohtaamisesta: ”Truth is, I believe, Kylo Ren is in this moment convinced to walk away from this. Snoke is, as Han says, using him, and I think that somewhere Ben knows this.” Siinä missä lopputaistelu-klipin tieto on kiinnostavaa, uutta ja yksityiskohtaista tietoa elokuvan making of -mielessä, tässä Abrams menee juonitasolle. Kun yhdistän tämän ohjaajan näkemyksen, joka muuten täsmää omaan aiempaankin tulkintaani, ja esimerkiksi romanisaation sanat siitä, kuinka Kylo tajuaa isänmurhan hetkellä, ettei tunnekaan vapautuvansa vaan heikentyvänsä, olen yhä vakuuttuneempi, että Kylo saadaan vielä pelastettua pimeältä puolelta.

Toivottavasti erikoisjulkaisu-bluray muutenkin lunastaa ne odotukset, joita kevään pettymykseksi osoittautunut, suurelle yleisölle tarkoitettu julkaisu valitettavasti ei. Setti on jenkeissä neljän levyn ja meillä vain kolmen, mutta kyse näyttäisi olevan siitä, että jenkkiversioon on jostain syystä lätkäisty mukaan dvd-lättykin, joka R2-julkaisusta tarpeettomana puuttuu.

Aluksi hyvät uutiset. Tuore The Force Awakens 3D bluray-julkaisu on viime kevään suurelle yleisölle suunnattua julkaisua selvästi enemmän se paketti, joka Star Wars -fanin kokoelmaan kuuluu. Jos siis tuo aiemmin tällä samalla otsikolla arvioimani lätty jäi hankkimatta, onnittele itseäsi, ja osta tämä uusi.

Tuore julkaisu sisältää kaikki alkuperäiset ekstrat (reilut puolitoista tuntia), paketin uusia (noin 40 minuuttia), elokuvan tavallisena ja 3D-versiona sekä ohjaaja-käsikirjoittaja JJ Abramsin kommenttiraidan. Ei sekään jää historiaan kaikkien aikojen ruhtinaallisimpana kotijulkaisuna, mutta ajaa hyvin asiansa esimerkiksi trilogiaboksia odotellessa. Tämä on The Force Awakensin kahdesta br-julkaisusta ”se oikea” – riippumatta siitä, tekeekö katsoja otsikossa mainittavalla 3D-levyllä mitään (minultakin puuttuvat lasit, joten en voi sitä nyt arvioida).

Mutta tästä pääsemmekin siihen, miksi tämäkin bluray kuitenkin myös suututtaa. Nuo 40 minuuttia uusia ekstroja tuntuvat nimenomaan siltä, että ne olisivat kuuluneet jo siihen tavanomaiseenkin perhepakkaukseen. 3D-levy on toki luku sinänsä, mutta tuntuu täysin rahastukselta, että tämän paketin ekstralevy ei ollut sellaisenaan jo edellisessä kahden levyn paketissa. Vähintäänkin nämä olisi ollut reilua julkaista samalla kertaa, jolloin ostava asiakas olisi voinut itse valita, maksaako hieman kevyemmästä vai täysikokoisesta versiosta. Ja sittenkin niiden erot olisivat, luonnollisesti edelleen sitä 3D-levyä lukuunottamatta, olleet turhan mitättömät.

Mutta suuttumus sikseen. Mitä siellä siis on?

”Mitä sinä täällä teet?” ”I have always been here.” ”Väärä saaga.”

Kolme uutta poistettua kohtausta, joista kahden voi hyvällä syyllä sanoa olevan elokuvan maineikkaimpia. Leian ja Korr Sellan välinen kohtaus vastarinnan tukikohdassa liittyy galaksin yleispoliittiseen tilanteeseen ja kohtaus, jossa Reytä seurannut Unkar Plutt menettää raajan Chewbaccan käsittelyssä Mazin linnassa oli mukana jo aivan iäisyyden takaisilta tuntuvissa huhuissa, ennen kuin elokuvan juonesta tiedettiin vielä juuri mitään. Kumpikin tuntuu kuitenkin täysin oikeutetusti poistetulta – ainakin tässä muodossaan, sillä kuten edellisen br-julkaisun kohdalla kritisoin, poistetut kohtaukset on käsitelty bluraylle niin pikaisiksi, että ne tuskin tekevät oikeutta sille, miltä kohtaukset lopulta olisivat oikeassa elokuvassa vaikuttaneet. Näistä kumpikin on joka tapauksessa lopullisen elokuvan rytmin kannalta tarpeeton: vaisu Leia-kohtaus olisi pilannut Leian hienon ensiesiintymisen elokuvassa ja Unkar jää ihan aiheesta taakse Jakkulle. Kolmas ekstrasiivu on itse asiassa näistä kiinnostavin, toimiva tunnelmapala Han Solon ja kumppanien sekä stormtrooperien kohtaamisesta Mazin linnan kellarissa. Se lienee jäänyt pois turhan samankaltaisena Solon ja salakuljettajajengien sanailun kanssa, mutta se sisältää hauskan maallisen lisäselityksen sille, miksi Han tietää Finnin valehtelevan taustastaan: hän on tunnistanut First Orderin saapasmallin.

Kaikki aiemman julkaisun ekstrat ovat siis mukana sellaisenaan, mutta vasta nyt kattaus täydentyy kohtuullisen kelvolliseksi katsaukseksi suurelokuvan syntyyn. Uusien ekstrojen kirkkain helmi on Daisy Ridleyn ja John Boyegan, elokuvan kiistattomien läpimurtotähtien, 12-minuuttinen keskustelu. Minä voisin katsoa näiden kahden sanailua vaikka tunteja, ja The Force Awakensin yhteydessä julkaistujen nettijuttujen yhteydessä olen katsonutkin, mutta tähänkin mahtuu kestoonsa nähden paljon ihastuttavaa. Selväksi esimerkiksi tulee, että näyttelijöiden ylimaallinen keskinäinen kemia, ystävyyttäkin enemmän sisaruutta muistuttava suhde, vaikutti itse elokuvaankin, ja Abrams muutti Reyn ja Finnin hahmoja kesken kuvausten lähemmäs Ridleyn ja Boyegan off-screen toveruutta. Kaksikko kertoo myös ennen kuulemattomia muista näyttelijöistä, kuten lähettää terveisiä ”meidän” Joonas Suotamollemme (”Joonas is the greatest, I really want to see him again´”, sanoo Ridley) ja paljastaa, kuka oli paras valomiekkailemaan (Adam Driver). Jostain syystä Rey&Finn-pätkään on myös säästelty eräitä hienoimpia behind the scenes -kuvia kohtausten valmistelusta – ehkä siksi, että ensimmäisessä elokuvassaan esiintynyt Ridley niin hellyttävästi kertoo, kuinka vaikuttunut oli siitä, kuinka pääsi ylipäätään näkemään, miten elokuvia tehdään.

Aiempien Star Wars -elokuvien päätähdet esittivät vähemmän yhteisiä rap-kappaleita.

Loput ekstrat ovat neljä 4-8 minuutin pätkää foley-äänistä, ääniefekteistä, puvustuksesta ja aseista. Kaikista näistäkin voisin katsoa vaikka puolen tunnin dokumentteja. Äänien käsittely jää pinnallisten kehujen ja promovideo-tasoisen esittelyn tasolle, kuten moni aiemmankin bluray-julkaisun ekstroista, mutta pukuklipissä sentään raapaistaan vähän käyttämättä jääneitä asuja ja asepätkässä sitä, miten 3D-tulostus auttaa nykyään elokuvatuotantoja. Näiden, kuten kaikkien aiemman TFA-br:n ekstrojen, vika on siinä, että ne ehtivät lähinnä luetella asioita (”Reylle piti tehdä ilmava ja realistinen asu”, ”tarvittiin lähiase valomiekkaa vastaan”) pureutumatta kunnolla siihen kiinnostavaan prosessiin, jonka seurauksena johonkin valintaan elokuvassa lopulta päädyttiin.

Tätä kirjoittaessani ehdin melkein itsekin ihmetellä, miksi nyt sitten pidän tätä julkaisua päivittämisen arvoisena verrattuna siihen edelliseen tai miksi olen tähän niinkään tyytyväinen kuin olen. Olenko ehkä hämääntynyt liikaa ihastuksesta siitä, että suomentaja on rohjennut käyttää kautta linjan Tähtien sotaa sen sijaan, että puhuisi Lucasfilmin globaalin tahtotilan mukaan Star Warsista?

Ei, se johtuu siitä, mikä todellakin tekee jo yksinään The Force Awakens 3D bluraysta hintansa arvoisen, ja mistä en vielä sanonut mitään, koska se ansaitsee aivan oman blogimerkintänsä: ohjaajan kommenttiraidasta.

Ennustin pari viikkoa sitten The Force Awakensin 3D-blurayn markkinoinnin osoittavan, että kommenttiraita on palaamassa kotijulkaisujen kruununjalokiveksi. Ennuste pysyköön yhä ilmassa, mutta asia on niin, että JJ Abramsin kommenttiraita todella on paras ekstra ja ”making of”, mitä The Force Awakensista on tähän päivään mennessä missään muodossa julkaistu. Se on myös tärkein täydennyspala tätä narratiivia sen jälkeen, kun kirjoitin siihen astisilla tiedoillani oman Näin syntyi -kirjoitukseni viime helmikuussa.

En odottanut kommenttiraidasta ihan näin suuria. Kysehän ei todellakaan ole siitä, ettäkö Abramsin TFA-puheesta olisi tähän mennessä ollut pulaa. Ensi-illan edellä ja sen jälkeen luin, katsoin ja kuuntelin sen verran monta Abramsin haastattelua, että uskoin ilman muuta jo kuulleeni kaiken, mitä mysteerilaatikon käsitteestään tunnettu ohjaaja haluaisi kertoa. Kuinka kaikki mahdollinen pyrittiin tekemään käsityöllistävinä käytännön efekteinä ja lavasteina, kuinka The Force Awakensin voimakkaat A New Hope -lainat ovat täysin tietoisia ja kuinka elokuvan lopullinen käsikirjoitus sai muotonsa Abramsin ja Lawrence Kasdanin pitkillä kävelyillä. Kaikki tämä ja monet Abramsin anekdootit alkoivat jossain vaiheessa viime talvena toistua niin, että usein huomasin arvaavani, minkä tarinan JJ on aloittamaisillaan: ”ah, nyt tulee se, missä puhutaan, kuinka kuuma Abu Dhabissa oli stormtrooper-asussa/kumipuvussa”.

Ohjaaja-käsikirjoittaja JJ Abrams, joka halusi Star Warsinsa maailman olevan niin aito, että sinne voi kuvitella astuvansa.

Mutta olin siis väärässä. Tässä, juuri tässä, on elokuvan kommenttiraidan idean vahvuus: kun ihminen, joka mielellään kertoo tekemästään, saa tehdä niin kahden tunnin ajan työnsä äärellä, keskeytyksettä ja ilman haastattelukysymyksiä, hän saattaa kertoa kaikenlaista, mikä ei olekaan tullut moneen kertaan esille. Vaikka toisinkin voisi arvella, Abrams on tällainen ihminen. Mysteerilaatikon konsepti kun tuntuu tarkoittavan, että kutkuttava arvoitus voittaa Abramsille aina avoimuuden tuotannossa ja usein logiikan myös teosten sisällöissä, eikä hän varmasti valehtele sanoessaan, että haluaisi tehdä koko teoksen valmiiksi vilauttamatta siitä trailereita enempää kenellekään ennen ensi-iltaa. Mutta: älköön kukaan enää väittäkö, että hänellä olisi ongelmia puhua prosessista viimeisen siveltimenvedon jälkeen. (Eikä ehkä ole voimakas kärjistys todeta, että George Lucasiin edellinen pätee melkeinpä täysin kääntäen.)

Kun Abrams on näin irti, hän on siis vuolassanainen. Hän toki haluaa nytkin todistella The Force Awakensissa vältetyn liiallista tietokone-efektiikkaa, mutta nyt hän tekee sen osoittamalla kohtauksista hyvinkin tarkkaan, mikä olento, lavaste tai tausta toteutettiin milläkin tavalla (”roiskimme näyttelijän päälle kipinöitä”, hän kertoo Kylon raivostumiskohtauksen kohdalla). Nytkin Abrams puhuu, tietysti, paljon originaalielokuvan tietoisesta lainaamisesta, ”going back to go forward”, kuten hän jo ennen ensi-iltaa metodin määritteli, mutta niin syvällä se The Force Awakensin ytimessä onkin, että olisi tekopyhää sitä kiistääkään. Abrams esimerkiksi kuvailee kommenttiraidalla Kylo Reniä peräti elokuvan ilmentymäksi: ”uudeksi hahmoksi, joka luodaan aiempien DNA:sta”, ja joka kaikessa on väistämättä Darth Vaderin varjossa kuten uusi pahis katsojillekin.

Tässä kuvassa yhdistyy kaksi erillistä oikeaa kuvaa, joiden keskellä kamera pannaa ylöspäin tietokoneella toteutetuksi kuvaksi linnasta ja lippuseinästä, Abrams kertoo. Punaisen robotinhan tiesimme jo aiemmin olevan ”oikea” puujaloilla kävelevä näyttelijä.

Abramsia pidetään työssään alaisensa huomioivana johtajana, ja koska hänen myös tiedetään viljelevän haastatteluissa amerikkalaisittainkin todella paljon ylisanoja, ei varmasti kenellekään tule yllätyksenä, että hän kehuu läpi kommenttiraidan jokaista mainitsemaansa ihmistä mahtavaksi ja parhaaksi työssään. Mutta niin asiaan kuin kehut kuuluvatkin, ei niitä ole vaikea uskoa ihan aidoiksi tunnustuksiksi, koska Abrams todella ulottaa ne kuvissa vain vilahtaviinkin statisteihin tai jonkin yksityiskohdan rakentaneeseen työmuurahaiseen. Ylätasoisempi elokuvaohjaaja ei nimittäin näitä nimiä edes muistaisi. Tosin juuri kehuista bongasin ainoan kommenttiraidalta yhyttämäni virheen: Abrams kehuu Reyn käyttämää stormtrooper-silmikkoa osoitukseksi puvustaja Michael Kaplanin neroudesta, mutta Kaplan itse antaa tästä ideasta toisaalla samassa bluray-julkaisussa kehut alaiselleen.

(Tähän kohtaan sopii todeta Suomi-maininnat. Abrams kehuu Chewbaccan toista näyttelijää Joonas Suotamoa ”mahtavaksi tyypiksi” ja vertaa hänen komediallista ajoitustaan peräti Harrison Fordiin ja John Boyegaan, joiden vastaavaa on tätä ennen ylistänyt pitkin kommenttiraitaa. Jakkulla puhuttavat alien-repliikit luonutta suomalaista kielinaista Sara Forsbergia saati Abu-Dhabissa kamera-assistenttina toiminutta Veera Ovaskaa hän ei mainitse.)

”Tässä kuvassa ei ole mitään järkeä, koska aurinko ei kohtauksen muissa kuvissa näytä lainkaan tältä, mutta pakko meidän oli se käyttää”, Abrams myöntää.

Ohjaaja-käsikirjoittajaa sopii kiittää siitäkin, että hän avaa kommenttiraidalla entisestään sitä, miten The Force Awakens kasvoi juuri sellaiseksi elokuvaksi minkä näimme. Hän esimerkiksi kertoo, että monet Reyn ja Finnin väliset keskustelut kuvattiin tuotannon edetessä uudelleen hieman muutetulla dialogilla. Hahmojen hieno suhde ei siis syntynyt paperilla, vaan sitä viilattiin pienin liikkein toimivammaksi ja lähemmäksi sitä, miten näyttelijät Daisy Ridley ja John Boyega parivaljakkoa tulkitsivat. Isommasta päästä näitä muutoksia lienee, että herkkä hetki, jossa hahmot ehtivät esittäytyä toisilleen Millennium Falconissa, lisättiin vasta Harrison Fordin loukkaantumista seuranneina viikkoina, jolloin ehdittiin huomata tällaisenkin tarve.

Tietenkään Abrams ei lähde selittelemään niitä osia elokuvaa, jotka on tarkoituskin jättää arvoituksiksi, eikä kukaan sitä häneltä varmasti odottanutkaan. Kommenttiraidalta on siis turha etsiä vihjeitä siitä, kuka on Snoke tai ketkä ovat Reyn vanhemmat. Edelliseen liittyen hän kuitenkin sanoo sen, että oli täysin harkittu juttu, että Leia nimeää elokuvassa pääpahiksen. The Force Awakensin romanisaatiossa se sanotaan vielä suoremmin: Leia ja Snoke tuntevat toisensa, ja mitä romanisaation pieniin lisäyksiin tulee, Abrams vahvistaa niistä toisenkin: kyllä, Kylo Ren oli lähellä palata valoon ennen isänmurhaa, ja kyllä, heti teon jälkeen hän sitä myös katui.

Mitä tulee Kylo Renin historiaan, Abrams on aiemminkin antanut ymmärtää hänen ja Kasdanin kehitelleen Renin ritareiden historiaa, mikä onkin mukava kuulla – esimerkiksi Lost-sarjassahan Abrams pikemminkin kävi käynnistämässä mysteerejä ja jätti muiden ratkottavaksi, onko arvoituksiin vastauksia. Jossain määrin mielenkiintoista eräisiin spekulaatioihin nähden on, että Abrams sanoo Kylon ja Reyn kohtaamisen hetkellä ”They’ve never met, but he’s heard of her”, mutta en ehkä ottaisi näitä sanoja kanonisoitavana in-universe-faktana. Ohjaaja saattaa ajatella pikemminkin elokuvan sisäisin termein: hahmot eivät tässä vaiheessa elokuvaa ole kohdanneet, mutta toiselle heistä on puhuttu toisesta.

Yhä todennäköisemmältä vaikuttaa, että tämä on Kylo Renin ja Reyn ensitapaaminen, mutta serkku- tai jediluokkakaverispekulaatioihin uskovien ei ole ihan vielä luovutettava.

Niin paljon kaikenlaista pienempää uutta jännää Abrams niin ikään kommenttiraidalla kertoo, että listaan niitä vielä muutaman. Te, jotka haluatte kuunnella kommenttiraidan itse, mutta ette ole vielä niin tehneet: kannattaa ehkä lopettaa tämän merkinnän lukeminen tähän ja kuunnella itse.

Muun muassa tällaista Abrams The Force Awakensin kommenttiraidalla kertoo:

• Adam Driver oli alunperin Kathleen Kennedyn ehdotus Kylo Renin rooliin.
• Rogue Onen säveltäjä Michael Giacchino seisoo stormtrooperina Poen takana alussa, kun lentäjä-ässä tuodaan Kylo Renin eteen.
• Reyn seinän tukkimiehen kirjanpito oli Abramsin vaimon idea.
• hiekkaan uppoavan TIE Fighterin räjähdys oli Steven Spielbergin idea. Spielberg ilmeisesti jeesi projektia taustalla vähän enemmänkin.
• Abrams antaa kunniaa Millennium Falconin vuotavan kaasun käyttämisestä oletettujen stormtrooperien voittamiseen Lucasfilmin tarinaryhmän Pablo Hidalgolle, jonka SW-ekspertiisiä varmaankin siis tarvittiin kehittelemään skenaario, joka täsmää Falconin avaruusmekaniikkaan ja stormyjen sotisovan ominaisuuksiin.
• Elokuvan tapahtumat todella kulkevat niin hurjalla vauhdilla kuin tuntuvatkin. Abrams vahvistaa, että Maz Kanatan palatsiin Takodanalle päädytään samana päivänä, jona Rey ja Finn kohtaavat Jakkun markkinoilla. Paitsi siis että sankarit kohtaavat siinä välissä Han Solon, myös Kylo reissaa samana päivänä ensin Jakkulta Starkiller-planeetalle ja sieltä Takodanalle, ja First Order täräyttää siinä välissä aurinkokunnan tuusan nuuskaksi.
• Puzzlewoodin metsässä Englannissa kuvattuun Takodanan metsään ei lavastettu mitään. Niin kalliot, joiden välissä Rey ja Kylo taistelevat kuin metsässä leijaileva sumukin ovat aitoja.
• Greenham Commonin entisessä lentotukikohdassa kuvatun vastarintaliikkeen D’Qar-planeettan maisemaa täydennettiin ”eteläamerikkalaisilla vuorilla”.
• Vastarintaliikkeen tukikohdassa cameonsa tekevät Abramsin isä ja appiukko.
• Abramsin ohjaajaystävä Ava DuVernay (Selma) ehdotti lopputaisteluun lisättäväksi hetken, jossa Rey sulkee silmänsä. Tämä tuntuu aivan käsittämättömältä, koska sekin tuntui minusta niin selkeältä A New Hope -peilikuvalta kohtaan, jossa Voimaan yhtynyt Ben valaa uskoa Lukeen Kuolemantähden taistelussa.
• Abrams katuu, että lopun kuvissa, joissa Leia halaa ensimmäistä kertaa tapaamaansa Reytä, näkyy Chewbacca, joka kuitenkin oli Han Solon tärkein ystävä.
• Kaikki elokuvan Falconin sisältävät ulkokuvat kuvattiin Greenham Commonin tukikohdassa. Hämmästyttävää, että näin iso tuotantotekninen seikka ei ole jäänyt ainakaan omaan päähäni aiemmin. Onkohan tämä peräti elokuvan merkittävin bluescreen-temppu?

Helppo tapa kirjoittaa (netti)juttu ilman kummempaa rakennetta on tehdä lista. Käytän tätä reseptiä nyt, Rogue Onen ensi-illan ollessa alle kuukauden päässä ja miettiessäni, ettei ainakaan minua jännitä lainkaan sillä tavoin kuin vuosi sitten – tai sillä tavoin kuin prequelienkaan lähestyessä. Tässä kuitenkin kymmenen minua joulukuun 14. päivän ensi-iltaelokuvassa kutkuttavaa asiaa, joihin kytkeytyy äskettäisiä paljastuksia ja kysymyksiä, jotka ratkeavat vasta elokuvan nähdessämme. Kevyitä spoilereita, ei varsinaisia juonipaljastuksia.

Alkuun kuitenkin tuore, kiva behind the scenes -featurette, joka innostaa ainakin minua enemmän kuin lukuisat nettiin tipahtelevat tv-spotit:

Miten se mahtaa alkaa?
Tämä on huhuosastoa, mutta on hyvin todennäköistä, että Rogue One ei käynnisty tutulla alkuskrollilla. Tämän on täytynyt olla vaikea päätös, ja jos alkuskrollittomuuteen on todella päädytty, kunnioitan täysin elokuvantekijöiden rohkeaa ratkaisua olla menemättä ikonisen ja tuttuuden tielle. Itse olisin nimittäin tässä kohtaa äänestänyt juuri sitä: alkuskrollihan tuntuu niin pakolliselta osalta niin Star Wars -pelejä kuin fanifilmejäkin, että tuntuu turkasen kummalliselta, jos franchisen historian kahdeksas kokopitkä elokuva ei sitten sellaista sisälläkään. Mutta kuten sanottua, valinta on rohkea, ja herättää sitä suuremman mielenkiinnon: miten filmi siis alkaa, jos ei odotetusti? Alkuskrollitta mahdollisuudet ovat auki esimerkiksi ns. intro-osuudelle ennen otsikkoa. Nähtäisiinkö ensin trailereissakin vilahtava flashback-osa?

Kapinaliiton ensimmäisen suuren voiton tarina on ehkä myös katsaus Imperiumin sisällissotiin
Suuren Imperiumin sisäiset riidat ovat aina tarjonneet hedelmällisen maaperän Star Wars -tarinoille, mutta varsinaisissa elokuvissa pahan armeijakunnat ovat näyttäytyneet hyvin yhtenäisinä. Oikeastaan ainoa särö episodielokuvissa nähtävään pelolla hallittuun hierarkiaan on kohtaus, joka kuuluu minusta koko sarjan upeimpiin: alkuperäisen elokuvan Kuolemantähdellä tapahtuva kokoontuminen, jossa Tarkin kertoo keisarin hajottaneen vanhan Tasavallan senaatin ja jossa julkea upseeri rohkenee pilkata itsensä Darth Vaderin uskoa. Ilmassa on merkkejä, että tämä kohtaus on saattanut olla mielessä myös Rogue Onen kirjoittajilla. Ohjaaja Gareth Edwards taustoitti äskettäin USA Todaylle pahis Orson Krennicin (Ben Mendelsohn) olevan ”työväenluokkainen” keisarillinen verrattuna kuvernööri Tarkinin kaltaisiin ”shakespeareaanisiin” yläluokkaisiin upseereihin. Tuore Catalyst-romaani avaa edelleen Krennicin ja Tarkinin välistä kilpailutilannetta. Saa nähdä, suodaanko Tarkinille Rogue Oneen monen toivomaa cameoa, mutta joka tapauksessa Rogue One lupaa sukeltaa Imperiumin skismoihin paremmin kuin episodielokuvat.

Siinä ei pauhaa John Williams
Kauhea kerettiläinen mielipide Star Wars -piireissä, mutta: mitä enemmän vanhenen ja elokuvia katson, sitä vähemmän tykkään John Williamsista ja hänen Erich Korngoldista ja Richard Wagnerista (sinänsä nerokkaasti) yhdistelemästä tyylistä, joka pauhaa niin monien Hollywoodin viihde-elokuvien taustalla. Kyse ei sentään ole siitä, ettenkö pitäisi Williamsin Star Wars -musiikista: pidän kyllä, ja kuten useimmat muutkin, pidän sitä peräti olennaisena osana koko elokuvasarjaa. Mutta yleisesti Williamsin tapa kertoa minulle orkestraatiollaan, mitä minun katsojana tulee kussakin kohtauksessa tuntea, on niin ikävän alleviivaavaa, että se alkaa olla melkein vastakohta sille, mistä elokuvamusiikissa muissa elokuvissa pidän. Siksi on niin mahtavaa, että Rogue One nyt viimein tarjoaa ensimmäisen tilaisuuden kuulla Star Warsia jonkun toisen sävelin – aivan kuten elokuva yleisemminkin toivottavasti tarjoaa uudenlaisen näkökulman kaukaiseen galaksiin. Näin, vaikka en varsinaisesti odota Michael Giacchinon karkaavan valtavan kauas Williamsin laduilta. Giacchinohan on sitä paitsi joutunut työskentelemään kiireessä, ollessaan Alexandre Desplatin viime hetken tuuraaja tämän joutuessa lähtemään projektista isojen lisäkuvausten muutettua sävellystyön aikataulua. Muun muassa Pixarin animaatioiden u-pei-den musiikkien säveltäjänä kunnostautunut (ja niistä Up!:sta ansaitusti Oscarin voittanut) Michael Giacchino on oikeastaan Desplatia kiinnostavampikin valinta.

Jyn Erso, mon amour
Rogue Onessa on todella kova cast, jota mietittäessä voisin kuvitella vilkuillun Disneyn sisällä Marvelin puolelle. Mads Mikkelsenin ja Forest Whitakerin kaltaiset ilmeikkäät luonnenäyttelijät ovat mahtavia valintoja tuomaan marvelmaiseen tapaan uskottavuutta ja tunnetta rooleihin, jotka sinänsä saattavat jäädä melskeessä ohuiksi tai lyhyiksi. (En usko elokuvien menestyksen yleisesti perustuvan pelkkään castingiin, mutta Marvel-elokuvien menestys siihen kyllä perustuu.) Mutta parasta, parasta, joulukuun ensi-iltaleffassa on ainakin trailerien perusteella sen päähenkilö. Felicity Jones on ängetty melkoisen testosteroniseen seuraan, mutta ainakin naisten vähäisyyttä kompensoidaan todellisella tehomimmillä. ”We have hope. Rebellions are built on hope”, Jyn Erso sanoo trailerissa, ja hitto vie, kun hän sen sanoo, minä uskon. Asiaa ei haittaa se, että Felicity Jonesin hymy sulattaisi jäänkin.

Nostalgia, mystalgia
Selvähän se, että monet alkuperäisen Kuolemantähden suunnitelmien varastamisesta kertovan elokuvan ilonhetkistä ovat takuulla nostalgisia. Superase itse, stormtrooper-mallisto ja vaikkapa Yavin IV:n kapinallistukikohta ovat osa monen lapsuutta, itsestään Darth Vaderista puhumattakaan. Tuskin olen ainoa vanha Star Wars -fani, jolle nostalgiaa edustaa myös sana (whisper it:) kyber-kristalli. Kiintoisaa onkin nähdä, kuinka noita nostalgianhippuja tarjoillaan: Rogue One kun ei trailereissaan itse asiassa varsinaisesti mässäile tutulla kuvastolla. Alienit ovat suurimmaksi osaksi uusia, Yavin IV:ää lukuunottamatta planeetat ovat uusia. Tuttuja hahmoja nähdään ilmeisesti vain pienissä sivuosissa, vaikka elokuvaan olisi ollut niin helppo livauttaa vaikkapa Wedge Antillesin kaltainen kaikille faneille tuttu hahmo minkään aikajanan särkymättä. Jopa Vaderia tekijät ovat koko ajan korostaneet käyttävänsä säästellen. Toisaalta hyvä näin, toisaalta elokuva saakin tuntua tapahtuvan tutussa ajassa ja galaksissa. The Force Awakensin outoihin yksityiskohtiin kuului se, että vaikka tarina kierrätti originaalitrilogiaa turhankin tarkkaan, tuttuja alienrotuja ei näkynyt missään.

The Expendables
Uusien hahmojen suunnaton draamallinen etu on tietenkin se, että he ovat nimenomaan uusia. Koska Diego Luna ei näyttele Biggs Darklighteria vaan Cassian Andoria, emme tiedä mitään Cassian Andorin tulevaisuudesta. Periaatteessa kuka tahansa Rogue Onen päähenkilöistä voi kuolla, ja se on jännittävää elokuvassa, jossa itse päätehtävässä – saako joukkueemme Kuolemantähden suunnitelmat siepattua vai ei – ei ole jännitettävää. (Lontoon Celebrationissa paikalla olleet tai sieltä spoilaavat uutiset lukeneet tosin saivat kuulla yhden hahmon vahingossa paljastetun kuoleman, mutta kukaanhan ei sano, että kuolemia olisi pakko olla vain yksi.)

Me uskomme Voimaan
Rogue Onessa ei pitäisi olla jedejä, mutta Voima siinä kyllä on läsnä. On Jedha-planeetta, jedien henkinen koti. On ilmeisesti lukuisia tuolle planeetalle matkustavia pyhiinvaeltajia. On sokea Chirrut Imwe (Donnie Yen), joka on Voima-uskovainen olematta jedi. On Kapinaliiton Voima-usko, jossa jedien vanhasta toivotuksesta on tullut jonkinlainen taisteluhuuto. Tuoreen Galactic Atlas -kirjan mukaan Jedhan temppeli on nimeltään Temple of the Whills, mikä tuo minulle suorastaan kylmät väreet (George Lucasin ihan alkuperäisten luonnosten ja originaalileffan romanisaation mukaan tämä kaikkihan on peräisin ”from the Journal of the Whills” eli Whillien aikakirjoista). Ja sitten on vielä se, että jedien vanhoja temppeleitä on äskettäin käsitelty Rebelsissä ja käsitellään reilun vuoden kuluttua Episodi VIII:ssä… Kaikki tämä on minusta hyvin kiehtovaa, ja ”jotain uutta” koko sarjan mittakaavassa. Star Wars -tarinoissa ei minun muistini mukaan ole tässä mittakaavassa aiemmin tutkittu galaksin teologiaa: miten tosiaan uskovat he, jotka Voimaan uskovat, vaikka eivät jedeihin kuulu?

This shit just got real
Star Wars ei, tietenkään, ole voimakkaan poliittinen elokuvasarja. Olen tavannut sanoa, että se ei edes ole scifiä, jossa pitäisi lähtökohtaisesti kysyä ”entä jos” -kysymyksiä ihmisen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, vaan silkkaa avaruusmaisemiin sijoitettua fantasiaa. Hyvällä syyllä voi uskoa, että viihdejätti Disneyn tavoitteena lienee pitää reaalipolitiikka mahdollisimman kaukana elokuvistaan. Toisinaan reaalipolitiikka saattaa vain iskeä takaisin, ja niin voi tottavie käydä myös silloin, kun elokuvasarjan keskiössä on valkoista fasistihallintoa vastaan taistelevien monikulttuuristen kapinallisten joukko, joiden suvaitseva viesti on, että hyvä Voima yhdistää ihan koko galaksia. Niinpä Yhdysvaltain tulevan presidentin ollessa Donald Trump tuo edellämainittu Jyn Erson sanoma ylivoimaisen pahan voittavasta toivosta voi tuntua odottamattoman monista odottamattoman ajankohtaiselta (tässä erityisen voimakas kirjoitus aiheesta). Kuten sanottua, Trump-vastaista sanomaa Rogue Oneen ei tietenkään varmasti ole tarkoituksella kirjoitettu (ei, vaikka elokuvan kirjoittajiin kuuluvat Gary Whitta ja Chris Weitz ovatkin siviilissä siinä hyvin äänekkäitä), mutta on vaikea ohittaa, kuinka kylmäävän ajankohtaiselta tuntuu vaikkapa tämä sitaatti Bodhi Rookin näyttelijältä Riz Ahmedilta: “Rogue One is about waking up to the real political situation of your time and accepting you can’t sleepwalk into the future because there won’t be one”.

This shit just got real #2
Ilman edellistäkin synkkää huomiota Rogue Onen ns. jutun piti koko ajan olla realismi. Tämän piti olla se elokuva, joka näyttää sodan Tähtien sodassa. Saa nähdä, miten pitkälle se lopulta toteutuu (ks. viimeinen kohta), mutta ainakin trailerien perusteella elokuva todella on lopullisessa asussaankin kaikkien aikojen realistisimmin toteutettu Star Wars -tarina. Siihen liittyy yliluonnollisten jedien puuttuminen, mutta siihen liittyy aivan erityisesti elokuvaan valittu tyyli, jossa Greig Fraserin käsivarakamera näyttäisi kulkevan sotilaidemme mukana aivan kuin maallisissakin sotatarinoissa. Vaikka en ole vieläkään ihan antanut anteeksi sitä, että Rogueksi nimetty elokuva ei kerrokaan X-Wing-piloteista, niin ainakin olen kovasti innoissani siitä, että se kertoo oikeista sotilaista.

Elefantti olohuoneessa
Lopuksi on todettava, että kyllähän sekin kovasti kuumottelee, mistä Rogue Oneen liittyen on etukäteen ehkä eniten puhuttu. Elokuvan reshoot-vaihe venyi kesällä niin pitkäksi, että se aiheutti edellämainitun säveltäjävaihdoksen ja sai aikaan ikävän huhun, jonka mukaan Disney olisi halunnut pehmentää elokuvaa tutummanmuotoiseksi avaruusseikkailuksi. On todella kiinnostavaa nähdä, onko lopullisesta elokuvasta erotettavissa, mitä ehkä on muutettu – ja tietysti myös se, kerrotaanko muutoksista enemmän elokuvan ensi-illan jälkeen. Koko kesän ja syksyn ajan Kathleen Kennedy ja muut elokuvan tekijät ovat yrittäneet korjata tapahtunutta muistuttamalla haastatteluissa, että reshooteja tehdään kaikkiin isoihin elokuviin ja ne kuuluvat asiaan. Mutta kuten MakingStarWarsin Jason Ward hyvin kirjoitti: reshootit eivät pelota meitä siksi, että niitä tehtiin, vaan siksi, että kuulemamme perusteella on selvää, että näissä reshooteissa tehtiin muutakin kuin suunnitelmaan kuuluvia pieniä korjauksia.

Hyvät elokuvayhtiöt, levittäjät, maahantuojat ja elokuvateatterit: Jo toisen kerran peräkkäin olette vieneet Star Wars -elokuvia odottavilta yleisöiltä ensi-illan.

Rogue One: A Star Wars Story saa ensimmäiset näytöksensä Suomessa keskiviikkona 14. joulukuuta kello 11. Suomalaiset näkevät elokuvan maailman ensimmäisten joukossa. Esimerkiksi Lontoon ensi-ilta on vuorokauden vaihtuessa torstaiksi kello 00.01. Yhdysvalloissa, jossa perjantain ensi-iltapäivän perinteet ovat järkkymättömät, ensi-ilta on jälleen vasta Euroopan jälkeen, joulukuun 16. päivänä. Näin oli myös vuosi sitten The Force Awakensin kanssa. Tässä mielessä meillä ei pitäisi olla syytä valittaa – mutta valitan silti.

Miten Jyn Erso tästä selviää, paljastuu suomalaisille yleisöille 14. joulukuuta.

Aamupäivän ensi-iltanäytöksessä ei ole mitään järkeä. Se tarkoittaa, että lukemattomat elokuvaa innokkaimmin odottavat eivät pääse näkemään sitä ensimmäisten joukossa, koska eivät voi jäädä pois töistä. Se tarkoittaa, että paikalle pääsevätkin joutuvat katsomaan elokuvan ”väärällä jalalla”, koska kaikkein tunnelmallisinta elokuvateatterin hämärään on loppujen lopuksi astella iltaisin. Se tarkoittaa, että spoilereita ahkerimminkin välttelevät ovat viimeisen päivän ajan vaaravyöhykkeellä, koska näytösaika on estänyt heitä olemasta mukana ensimmäisessä katsojaosastossa.

Mutta ennen kaikkea aamupäivän ensi-iltanäytös tarkoittaa, että elokuvasarjan faneilta riistetään mahdollisuus yhteiseen kokemukseen. Ei ole yhtä kellonaikaa, jona kaikki eniten elokuvaa odottaneet olisivat yhtä aikaa teattereissa kokemassa samat kohtaukset ensimmäistä kertaa. Ei ole yhtä näytöstä, johon kaikki kaupungin cosplay-harrastajat saapuisivat näyttävine asuineen. Kaikkein kovimman fanituksen piireissä ei ole edes mahdollista koota kokoon porukkaa yhteiseen katsomistilanteeseen, koska kynnelle kykenevät valitsevat aamunäytöksen vaikka yksin ja toisille se taas on, kuten sanottua, syvästä faniudesta huolimattakin mahdotonta.

Käytännössä: ensi-ilta-aamun vuoksi ensi-iltaa ei ole. Rogue One vain saapuu teatteriin ja alkaa pyöriä yleisölle, joka astelee sitä katsomaan vähitellen keskiviikon mittaan. Näin oli viime vuonnakin – ja se oli surullista.

”Ai tää, joo, mä näin tän jo aamupäivällä. Tiesitkö et toi on muuten sun sisko.”

Tämä on sääli, suuri sääli. Voi tietysti argumentoida, ettei ole valtavan fiksua katsoa 2-3 tuntisia elokuvia keskellä yötä keskellä viikkoa, kuten aiempi tapa esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -trilogian ja Star Wars -prequelien kohdalla oli, mutta nuo näytökset kuuluvat minun ja monen muun tunteikkaimpiin elokuvateatterikokemuksiin. Siinä mallissa näytösaika nimenomaan kutsui siihen ihan ensimmäiseen näytökseen koolle kaikki aivan eniten elokuvaa odottaneet – ja lopuille olivat sitten tarjolla kaikki seuraavan ja sitä seuraavien päivien normaalit näytösajat. Kenenkäänhän ei ollut mikään pakko kukkua yöesitystä, mutta ainakin se oli useammalle työssäkäyvällekin pelkkää päällekkäisyyttä katsoen mahdollinen.

Verrattuna aamupäivän aloitukseen yönäytös olisi myös elokuva-alan etu: yöllinen ajankohta tarjoaa paljon paremmat mahdollisuudet tapahtuman tuotteistamiseen ja hyvään pr:ään kuin vajaille saleille esitettävä arkinen aamunäytös. Yönäytöksellä voisi siis olla jopa taloudellista arvoa – ja se ainakin on varmaa, että aamunäytöksellä ei ole. (Kuinka monelle maistuvat aamulla edes karkit tai popcornit?)

Suomen elokuvateatterien markkinajohtaja Finnkino perustelee näytösaikoja tuotantoyhtiön vaatimuksilla:

Tämä selitys ei täysin pidä vettä, koska ensimmäisiä näytöksiä nimenomaan ei esitetä maailmanlaajuisesti samaan aikaan. Suomessa valittu kellonlyömä on ilmeisesti ensimmäinen hetki, jolloin Rogue Onen saa klikata käyntiin – esimerkiksi Tanskan ensimmäiset näytökset ovat keskiviikkona jo kello 10, koska siellä kello on meitä tunnin takana. Mutta vain hyvin, hyvin harvat maat maailmassa ylipäätään näyttävät Rogue Onea vielä keskiviikkona. Esimerkiksi Britannian fanit siis tosiaan saavat yöensi-illan, koska ensimmäinen näytös on siellä torstaina kello 00.01.

Ja näin pitäisi olla meilläkin. Ymmärrän hyvin olevani first world problem -käsitteen ytimessä sanoessani näin, mutta tällaisissa tilanteissa pitäisi mieluummin luopua ensihetken oikeudesta kuin ensi-iltakokemuksesta. Jos Rogue Onen ensi-ilta ei voinut olla keskiviikkona kello 00.01, vaan aikaisintaan kello 10.00, sen pitäisi olla suosiolla vasta keskiviikkoiltana tai jopa torstaiyönä. Koska suomalaiset fanit kuitenkin näkevät elokuvan ennen amerikkalaista kotiyleisöä, malttaisimme odottaa vielä muutaman tunnin lisää voidaksemme katsoa sen yhdessä.

Kirjoittajalla on yksi lippu aamunäytökseen ja toinen heti samalle illalle.

Mitä teet tulevana viikonloppuna? Tuletko tapaamaan Boba Fettiä?

Helsingin kulttuuriareena Gloriassa tähän on lauantaina mahdollisuus. Toista kertaa järjestettävän Hoth-Conin kunniavieras kun on Jeremy Bulloch, Star Wars -galaksin kuuluisimman palkkionmetsästäjän näyttelijä Imperiumin vastaiskusta ja Jedin paluusta.

Kirjoitin pari kuukautta sitten Hoth-Conista ja siitä, kuinka se jo olemassaolollaan täyttää Star Wars -harrastamisen kokoontumisten ja järjestäytymisten tämänhetkistä tyhjiötä Suomessa. Mutta nyt tapahtuma on siis aivan nurkan takana.

Tapahtuman ykköshoukutin on ehdottomasti lauantaina paikalla oleva Jeremy Bulloch. Star Wars -näyttelijöiden Suomi-vierailut ovat harvinaista herkkua jo lähtökohtaisesti (Joonas Suotamoa laskematta). Periaatteessa Jeremy Bulloch ei tunnetuimmassa roolissaan mitään ikimuistoista näyttelijätyötä tee: hän on itsekin sanonut Boba Fettin roolin pääosassa olevan puvun ja kertonut perustaneensa oman tulkintansa Clint Eastwoodin tapaan seisoa läsnäolevasti Kourallisessa dollareita. Kuvaavaa on, että Imperiumin vastaiskussa on myös kohtauksia, joissa puvussa on toinen näyttelijä – ei sillä ilmeisesti niin väliä kenenkään mielestä silloin ollut. Bulloch ei edes saanut itse sanoa Boban harvoja elokuvissa kuultavia repliikkejä: ne lausui alunperin Jason Wingreen, kunnes George Lucas korvasi Special Edition II:ssa vuonna 2004 äänen Jango Fettiä näytelleellä Temuera Morrisonilla. Vuonna 1945 syntyneen Jeremy Bullochin muu näyttelijänura koostuu ennen kaikkea tv-rooleista, joita hänen filmografiassaan onkin 1950-luvulta 2000-luvulle asti. Töistä huomattavimpiin kuuluu James Bond -elokuvien Q:n apulaisen rooli.

Mutta silti Bulloch on tähti. Hän on yksi niistä Star Wars -julkkiksista, jotka ovat Special Editionien jälkeen tehneet kokonaisen uran kiertämällä erilaisia SW-, scifi- ja elokuvatapahtumia. En ihmettele: Bulloch on samaan aikaan karismaattinen ja välitön: kuin se suvun setämies, jolla on hauskimmat ja kummallisimmat jutut. Olen itsekin nähnyt (katsomosta) Bullochin kahdesti, Saksan ja Lontoon Star Wars Celebrationeissa. Hän lähtee tarvittaessa mukaan vaikka millaisiin pelleilyihin, mutta on kiinnostava jo pelkästään puhuessaan. Sillä, älkäämme unohtako, hän oli siellä, kun rakkaita elokuviamme tehtiin. Helsingin Hoth-Conin lauantaipäivä huipentuu Bullochin kysymys ja vastaus -sessioon, ja on varmasti viihdyttävää kuunneltavaa.

Jeremy Bulloch (irvistämässä takarivissä) tanssiin maorien waka-tanssia kahden muun Fettin, Temuera Morrisonin (keskellä) ja Daniel Loganin (oik.) sekä juontaja Warwick Davisin kanssa. Kuva Saksan Celebrationista 2013. (kuva: Aki Jörgensen)

Juuri nyt Bullochin vierailua ajankohtaistaa Entertainment Weeklyn eilen julkaisema juttu, joka lopullisesti vahvistaa minunkin ”lähes varmana” jo pitkään kirjoittamani tiedon: Josh Trankin peruutetun Star Wars -spinoffin piti olla Boba Fettin oma elokuva, ja projektin julkistus kävi viime vuonna niin lähellä, että sille oli jo valmistettu aiheteaser. Oven paukahdettua Trankin takana (tai edessä, miten sen nyt ottaa) Boba-leffan ohitti aikataulussa Han Solon oma elokuva, jonka ensi-ilta on vuonna 2018, mutta mikään ei estä Disney-Lucasfilmiä palaamasta palkkionmetsästäjän pariin myöhemmin, vaikkapa Episodi IX:n jälkeiselle vuodelle 2020.

Jeremy Bullochin lisäksi Helsingin Hoth-Conin vieraita ovat ohjaaja-käsikirjoittaja Pekka Lehtosaari (mm. monet Disney-suomennokset ja tuleva Rendel), ohjaaja Timo Vuorensola (Star Wreck, Iron Sky) ja pitkän linjan sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen. Kaksipäiväisen tapahtuman sunnuntai onkin voimakkaasti varattu muulle-kuin-Star-Warsille, ohjelman keskittyessä tuolloin kotimaisiin genre-elokuviin Rendeliin ja Iron Skyyn, joista nähdään myös filmimateriaalia. Varmasti kunkin vieraan Star Wars -suhteesta kuullaan silti.

Koko viikonlopun ajan Hoth-Conissa pyörivät joka tapauksessa X-Wing Miniatures -turnaus, muiden SW-aiheisten lautapelien kokeilupiste ja Ludosport Swedenin valomiekkakoulutus, joka kuulemma on erityisesti kiinnostanut yleisöä jo hyvissä ajoin etukäteen. Cosplay-harrastajia houkutellaan paikalle asiaankuuluvalla pukukilpailulla. Suoraan Star Warsiin liittyy vielä lauantain Marvelin SW-sarjakuvia käsittelevä paneeli. Luonnollisesti Gloriassa on paikalla myös liuta tuotekauppiaita. After party on Bar Bäkkärissä, jossa esiintyy Vuorensolan bändi Älymystö.

Hoth-Conin järjestäjät (taustalla on erityisesti brittiomisteinen Head Hunter Store) ovat jo ilmoittaneet Facebookissa tapahtuvan jatkuvan ensi vuonnakin. Kuten sanoin jo aiemmin, kotimainen ”coni” on erinomaisen tervetullut jo siksikin, että suomalaisia Star Wars -väen kokoontumisia ei ruuhkaksi asti ole. Itse odotan mielenkiinnolla, kasvaako tapahtuma ensi vuonna tätäkin vuotta selvemmin ”yleiseksi” genre-coniksi, vai kääntyykö se odotetun Episodi VIII:n alla selvemmin SW-tapahtumaksi. Erilaisia paneeli- ja show-mahdollisuuksia Tähtien sodan äärellä kyllä riittäisi vaikka yksinäänkin parin päivän täytteiksi.

Mutta ensin siis tämä vuosi. Olen itse menossa paikalle lauantaiksi. Luonnollisesti bloggaan ja twiittaan näkemästäni, mutta tulkaa kernaasti sanomaan moi!

Helsingin Hoth-Conissa käsitellään tänä viikonloppuna myös Marvelin Star Wars -sarjakuvia, ja siitä jo etukäteen innoittuneena sain viimein kirjoitettua tämän pitkään muhineen tekstin.

Ensimmäisten puolen vuoden jälkeen nimittäin kirjoitin tässä blogissa Marvelin aloittaneen uuden Star Wars -sarjakuvien linjastonsa mallikkaasti. Itse asiassa muistin olleeni enemmän haltioissani kuin tuon tekstini nyt luettuani olen ilmeisesti ollutkaan. Kritisoin nimittäin jo tuolloin Marvelin valintoja Dark Horsen avaamien polkujen kertaamiseksi, vaikka olinkin lukenut innoissani jokaisen julkaistun uuden kaanonin Star Wars -lehden. Marvelhan aloitti linjastonsa keskittymällä pelkästään episodien IV ja V väliin, jossa Dark Horse oli juuri viettänyt pari viimeistä vuottaan (ja jossa, tietenkin, tapahtuivat Marvelin omat 1970-luvun SW-sarjikset).

Nyt, kun Marvelin uusi Star Wars on ollut kanssamme jo melkein kaksi vuotta ja sen ensimmäisen vaiheen voi katsoa päättyneen Darth Vader -sarjakuvalehden viimeisen numeron myötä, myös suhteeni uuden kaanonin aikaiseen sarjakuvakerrontaan vaikuttaa normalisoituneen. Tähän mennessä Marvel on nimittäin jo ehtinyt julkaista kokonaisia minisarjoja, jotka eivät enää kiinnosta minua lainkaan. Tämän katson siis nimenomaan paluuksi normaaliin siinä mielessä, että niin totisesti oli Dark Horsenkin aikaan. Silti luen edelleen useimpia Marvelin ilmestyvistä Star Wars -nimikkeistä ilolla. Ja koska nykyisessä maailmassa digitaalisia sarjakuvalehtiä on helppo ostaa tablettiin niiden amerikkalaiseen ilmestymistahtiin, niin myös koko ajan teen.

Poe Dameron -lehti lähettää terveisiä ammattikunnalleni.

Koska Marvelin kauden nimikelista mahtuu vielä juuri nyt helposti blogipostaukseen, kirjaan sen tähän omaksi selkeytyksekseni ja toivottavasti muidenkin mielenkiinnoksi:

• Star Wars: tähän mennessä 25 numeroa tai 4 albumia, jatkuu. Lippulaivasarja. Sijoittuu episodien IV ja V väliin. Pääosissa Luke, Leia ja Han, ajoittaisia irtotarinoita mm. Obi-Wanista.
• Darth Vader: 25 numeroa tai 4 albumia. Sijoittui episodien IV ja V väliin ja päällekkäin SW-sarjakuvan tähänastisten numeroiden kanssa.
• Princess Leia: 5 numeron minisarja tai 1 albumi. Tapahtui heti episodi IV:n jälkeen.
• Lando: minisarja/albumi. Tapahtui selvästi ennen episodi V:tä, ehkä jo ennen IV:ää.
• Chewbacca: minisarja/albumi. Tapahtui heti episodi IV:n jälkeen.
• Han Solo: minisarja/albumi. Tapahtui jälleen episodien IV ja V välissä. Päättyi juuri.
• Obi-Wan & Anakin: minisarja/albumi. Tapahtui kolme vuotta episodi I:n jälkeen.
• Kanan: 12 numeroa tai 2 albumia. Rebelsin sarjakuva-spinoff-prequel. Sijoittui kloonisotiin ja niiden jälkeiseen aikaan.
• Shattered Empire: 4 numeron minisarja tai 1 albumi. Tapahtui Episodi VI:n jälkeen.
• The Force Awakens -sarjakuva-adaptaatio. 5 numeroa/albumi.
• Poe Dameron: tähän mennessä 10 numeroa, jatkuu. Tapahtuu ennen The Force Awakensia.
• Doctor Aphra: joulukuussa alkava sarja. Ei minisarja, vaan ns. on-going lehti Darth Vaderin tapaan ja tavallaan myös sen jatkeeksi.
• Darth Maul: helmikuussa 2017 alkava minisarja. Tapahtuu ennen Episodi I:tä.

Toisin sanoen: Marvel on kahden vuoden ajan ammentanut ennen kaikkea klassisimmasta mahdollisesta aikakaudesta, vuosista episodien IV ja V välissä, jolloin Luke, Leia ja Han voivat seikkailla yhdessä Kapinaliiton riveissä, ja jolloin Darth Vader ei vielä ole tavannut poikaansa kasvotusten. Useimmat originaalitrilogian päähenkilöt ovat saaneet oman tuolle aikakaudelle sijoitetun nimikkotarinansa – selkeimpänä puutteena toistaiseksi Luke.

Marvelin SW-sarjakuvien tähänastinen ”kohuhetki”. (Ei, Sana Solo ei oikeasti ollut Han Solon vaimo…ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.)

Saattaa olla, että tämä tie alkaa vähitellen olla kuljettu. Oikeastaan toivonkin sitä. Lippulaivalehti Star Wars tuskin saavuttaa Imperiumin vastaiskua ihan vielä, mutta sen kanssa rinnakkain kulkeneen Darth Vader -lehden lopettaminen tuntuu askeleelta ainakin tapahtuma-ajallisesti monipuolisempaan SW-kerrontaan. Sellaiseksi voi myös laskea uutisoidut seuraavat siirrot: Darth Maul -minisarjahan on prequel-sidonnainen, ja Doctor Aphra -lehti taas Marvelin kauden ensimmäinen askel tarinankerrontaan ihan uusien hahmojen ympärillä, vaikka se perustuukin Darth Vader -sarjakuvassa esiteltyihin hahmoihin ja on kirjoittaja Kieron Gilleniä myöten sen spinoff. Toinen meneillään oleva on-going lehti, Poe Dameron, taas seikkailee mukavasti uuden trilogian asetelmissa, vaikkakin sentään turvallisesti ajassa ennen The Force Awakensin käänteitä.

Pieni muistelu menneestä. Kun Dark Horse -kustantamo sai Star Wars -sarjakuvalisenssin 1990-luvun alussa, se keskittyi pitkään nimenomaan kaukaisen galaksin uusiin kolkkiin tai päätarinan sivuhahmoihin. Näitä edustivat Boba Fettin, Mara Jaden ja Rogue Squadron -pilottien lisäksi esimerkiksi keisarillisista henkivartijoista kertonut Crimson Empire ja muinaisten jedien saaga Tales of the Jedi. Lukuunottamatta Dark Horsen starttia Dark Empirea ja Thrawn-trilogian sarjissovituksia DH ei itse asiassa juuri koskenut originaalitrilogian hahmoihin koko 1990-luvun aikana.

Toinen keskeinen ero Dark Horsen ja Marvelin kausien välillä on, että DH vältteli pitkään jatkuvien SW-lehtien perustamista, keskittyen kestoltaan rajoitettuihin minisarjoihin. Sellaisina julkaistiin jopa Tales of the Jedia, jonka tarinat kyllä muodostivat jatkuvan pitemmän tarinan. Aidosti jatkuvajuonisten on-going -lehtien aika koitti Dark Horsen käsissä vasta Kloonien hyökkäyksen jälkeen. Nämä erot eivät todellakaan tarkoita, että DH:n ysärituotanto olisi ollut täyttä timanttia, saati että se olisi täysin kestänyt aikaa, mutta sitä, että Star Wars -galaksia luodattiin tuolloisissa sarjakuvissa varsin kunnianhimoisesti.

On koomista – vaikka toisaalta ajallemme surullisen kuvaavaa – että Marvelin tarinoiden aihevalinnat voi nähdä lähes naurettavan laskelmoivina, vaikka Star Wars on vuonna 2016 ehdottomasti paljon suositumpi kuin 1990-luvun alussa. Laskelmointi ulottuu jossain määrin myös lehtien juoniratkaisuihin: esimerkiksi Tatooinella ja Naboolla on käyty jo monta kertaa. Onneksi Marvelin tarinankerronta ei kuitenkaan käytännön toiminnan tasolla ole lentänyt yhtä matalalla.

Darth Vader -lehden huikein hetki. Oikealla ”Imperiumin Sherlock Holmes”.

Ei, päinvastoin erityisesti päälehti Star Wars edustaa todella ketterää SW-sarjakuvaa. Tarinoista pidin esimerkiksi vankilaepisodista, mutta ennen kaikkea pidän siitä, että Jason Aaronin kirjoittamina Luke, Leia ja Han tuntuvat aivan itseltään. Esimerkiksi parhaillaan meneillään olevassa Tähtituhooja-tarinassa he sanailevat koko ajan aivan Imperiumin vastaiskun dialogin hengessä.

Darth Vader -lehti, josta erityisesti jenkkiyleisö tuntui pitävän vielä enemmän, oli sekin paikoin todella hyvä – mutta paikoin toisaalta aivan kauhea. Kenraali Grievousin tavoin puolidroidiksi käsitelty mon calamari on syöpynyt verkkokalvoilleni todellisena haastajana vanhan expanded universen karmeimmille kökköyksille. Darth Vaderin kerronnallisia perusongelmia – hahmo on aina kaikkia muita vastaan ylivoimainen, eikä hänen päänsä sisään oikeastaan voi katsoa – kirjoittaja Kieron Gillen ei myöskään voinut peitota, ja osa hänen ratkaisuaan oli Vaderin ympäröiminen erilaisilla ”koomisilla pahiksilla”. En ollenkaan pitänyt sarjakuvan ”pahasta Artoosta ja Threepiosta”, murhanhimoisesta droididuosta – tohtori Aphrasta ilman muuta enemmän. Käytännössä parhaat osat Darth Vaderia olisivat voineet mainiosti ilmestyä myös Star Wars -nimisen lehden vuorottelevina tarinoina – sarjan isoin juoni ei jää historiaan.

Minisarjoista paras, ja samalla Marvelin kaksivuotiskauden tähänastinen huippuhetki, on Lando. Selvästi aikuislukijoille kirjoitettu ja kuvitettu tarina, jossa Lando, Lobot ja uudet kumppanit sieppaavat tietämättään itsensä keisari Palpatinen avaruusaluksen, on tyyliltään jännäri, väreiltään ja tapahtumiltan synkkä, onnistuu hahmonimitarinoista parhaiten vastaamaan kysymykseen ”what makes him tick”, ja siinä on peräti traagisia käänteitä. Bravo, kirjoittaja Charles Soule ja kuvittaja Alex Maleev!

Lando ja Lobot, veljet. Kuten hieno sarjakuva todellakin todistaa.

Pidin myös Leian ja Hanin tarinoista, edellisestä erityisesti piristävän taiteensa vuoksi. Chewbaccan seikkailua en sen sijaan jaksanut loppuun, ja Obi-Wan & Anakin jäi kokeilematta kokonaan. Episodi VII:n prequelina virheellisesti odotetun Shattered Empiren pettymyksestä kirjoitin aikanaan erikseen. Rebels-kytky Kanan ajoi oikein hyvin asiansa, vaikkei lopulta minua niin paljon kiinnostanutkaan. The Force Awakensin sarjisversiosta ei toisaalta jäänyt kotiväelle yhtään mitään kerrottavaa. Poe Dameronin osalta annan juryn olla vielä kopissaan: ainakin toistaiseksi ilonkiljahduksiin on ollut syytä lähinnä uuden trilogian aikaisen sarjakuvan olemassaolossa, mutta ainekset kasvuun ovat olemassa.

Mitä seuraavaksi? Toivottavasti tosiaan jotain uutta. En taida viitsiä kuitenkaan olla niin toiveikas, ettäkö luulisin, että päähahmojen sooloseikkailut olisivat nyt tässä, vaikka tarinat onkin nimetty ytimekkäästi hahmojen nimillä eikä seikkailuina. (Mitenkähän vaikkapa väistämätön seuraava Han Solo -minisarja muuten mahdetaankaan näissä oloissa nimetä? Han Solo 2? Mietittiinköhän tämä loppuun asti?).

Seuraavaksi vuorossa oleva Darth Maul ainakin kuuluu niihin hahmoihin, joiden soolotarina ei minua kiinnosta. Tässä Marvel vaikuttaa todellakin vain laskevan hahmon suosion varaan: Maulin nuoruustarinoita on nähty ennenkin, ja on vaikea kuvitella, että tällä versiolla olisi suurta uutta annettavaa, vaikka myöhempi Maul samaan aikaan onkin hyvin kiinnostava osa Star Wars -animaatiosarjoja. Saavat kehua kovasti, että ostaisin.

Doctor Aphra -sarjiskin epäilyttää, vaikka tosiaan toivonkin Marvelin vähitellen uskaltautuvan kertomaan tarinoita uusista hahmoista SW-galaksissa. Aika näyttää, mahtaako Aphrasta olla uuden kaanonin Mara Jadeksi. Darth Vader -lehden suosituksi osoittautunut sivuhahmo on eräänlainen ilkikurinen avaruuden seikkaileva arkeologi, ja kieltämättä hän olikin Vaderin tarinan sivujuonteena lehden parasta antia. Omaan makuuni hahmo tosin muistuttaa melkein kopiolta maistuen Doctor Whon River Songia. Mutta pysyykö tohtori ylipäätään kiinnostavana ilman alaissuhdetta galaksin pahimmista pahimpaan? Voiko tällainen hahmo kantaa kovin pitkään omaa lehteään? Miksei Doctor Aphra ole suosiolla minisarja?

Nuori tohtori Aphra yllätti ja pisti lopulta kampoihin jopa Vaderille, mutta onko hän kiinnostava ilman Vaderia?

Lontoon Celebrationin paneelissaan Marvelin väki sanoi keskittyneensä tarkoituksella yhteen aikakauteen, ”jotta tarinat voivat ristetä toisiaan”. Väittivät myös, ettei episodien V ja VI välissä olisikaan kovin paljon tarinaa kerrottavaksi. Tästä taidan olla eri mieltä, mutta ennen kaikkea minulla onkin toisenlainen ehdotus:

Hyppäisivät suoraan syvään päähän: Jedin paluun ja The Force Awakensin väliin. Jättäisivät Star Wars -lehden etenemään klassisessa ajassa, mutta perustaisivat toisen lehden – vaikkapa Star Wars: The New Republic – kertomaan tuosta tuskaisasta rauhan rakentamisen ajasta Imperiumin hiipuessa. Tarina voisi alkaa joko heti Shattered Empiren jälkeen tai Jakkun taistelusta, johon sijoittunee Chuck Wendigin tähän liittyen nimetty, ensi vuonna julkaistava Aftermath-romaanitrilogian päätös Empire’s End. Käyttäisivät mukana säästeliäästi originaalitrioa, mutta keksisivät uusia, kiinnostavia hahmoja kartoittamaan tätä tuntematonta aikakautta galaksissa. Ottaisivat mukaan kirjoittajatiimiin sen Wendigin, joka Aftermath-kirjojen mestarillisissa välinäytöksissä raapaisee galaksin eri kolkkia. Poimisivat alkajaisiksi parikin juonilankaa noista välinäytöksistä.

Ja jos taas Marvel haluaa jatkaa hahmonimisten minisarjojen linjalla, niin tässä muutama ehdotus toisen Han Solo -tarinan vaihtoehdoiksi: Wedge Antilles, (nuori) Palpatine, Thrawn, Amidala (ennen Episodi I:tä), Piett, Kreivi Dooku, Lor San Tekka.

Ja, no joo, myönnetään: se Luke.

Jeremy Bulloch, 71, on näytellyt ammatikseen lapsesta asti. Hän on esittänyt teatterissa Shakespearea ja opettanut kiinalaisille englantia BBC:n tuottamassa opetussarjassa. Hänen filmografiassaan on yli 100 nimikettä, ja vaikka suuri osa rooleista on pieniä, on mukana esimerkiksi Bond-elokuvia.

Mutta hänet muistetaan siitä, että hän esitti kahdessa elokuvassa kypärään pukeutunutta avaruuspalkkionmetsästäjää, jonka ainoat kolme repliikkiä lausuu Imperiumin vastaiskussa toisen ääni. Boba Fett on Star Wars -sarjan rakastetuimpia hahmoja ja tunnistettavuudessaan melkein sen päähenkilöiden rinnalla, vaikka hahmon elokuvaesiintymiset jäävät luvalla sanoen ohuiksi. Jedin paluussa sankarit huitaisevat Boban vahingossa sarlacc-hirviön kuoppaan, joten pahiksen uhkaavuuskin jää elokuvien perusteella ulkonaiseksi.

Star Warsin Special Editionien (1997) jälkeen Bulloch on tehnyt uuden uran kiertäen fanitapahtumissa, ja sellainen on tuonut hänet myös Helsinkiin tänä marraskuisena viikonloppuna. Hänen on täytynyt kertoa suosikkitarinansa ajastaan Boba Fettinä satoja ellei tuhansia kertoja. Suurimpiin hitteihin lukeutuu esimerkiksi se, kuinka Bulloch vahingossa lausui Boban kolmannen repliikin ”Put captain Solo in the cargo hold” muodossa ”Put captain Cargo in the solo hold” – tosijuttu, jossa vitsiä seuraa jatkovitsi siitä, ettei kukaan muu edes huomannut virhettä, koska Bullochin puhe kuului kypärän läpi vain muminana. Tämä juttu kuullaan Helsingin Hoth-Conissakin, ja yleisö taputtaa nauraen.

Jeremy Bulloch vastasi yleisön kysymyksiin tunnin ajan Helsingin Kulttuuriareena Glorian lavalla lauantaina. (kuva: Aki Jörgensen)

Bulloch on synnynnäinen humoristi. Haastattelijan on helppo houkutella hänet mukaan absurdiin vitsailuun, mutta jos hän ei sitä tee, Bulloch vitsailee mielellään haastattelijan kustannuksella. Näin hän tekee Helsingissä, saaden suomalaisen lavakumppaninsa monta kertaa hämmennyksiin. Huikeimmalla hetkellä hän näyttää oikeasti alkavan itkeä lavalla kesken näyttelemisen muistelemisensa, kunnes laukaisee tunnelman paljastamalla tempun osoitukseksi ammattitaidostaan: ”That was acting for you”.

Koska Kulttuuriareena Gloriassa on hitokseen vähemmän väkeä kuin esimerkiksi Star Wars Celebrationissa, ja koska Bullochin tunnin Q&A todella on alusta loppuun avoin yleisökysymyksille, jokainen halukas taitaa päästä esittämään sellaisen. Minulla on jo pitkään ollut mielessäni yksi kysymys Bullochille, ja pääsen kysymään sen pian:

”Hei, olen Aki ja pidän suomenkielistä Star Wars -blogia Tähtien jatkosota, ja Jeremy Bulloch -kysymykseni numero yksi kuuluu: Onko Boba Fett pahis? (Is Boba Fett a ’Bad Guy’?)”

”En ole! En voi olla pahis. Voin näytellä pahista niin kuin parhaiten osaan, mutta en ole pahis.”

Hyvä, etten antanut mikkiä pois, sillä joudun kysymään jatkokysymyksen:

”Mutta näetkö Boba Fettin hahmon pahiksena?”

”Kyllä. Uskon, että Boba Fett on pahis. Hän voi olla hurmaava halutessaan, mutta älä päästä häntä irti. On hämmästyttävää, miten paljon leluja hänestä on tehty, kauniisti maalattuja.”

Bulloch todella hyppää vastauksessaan ihastelemaan Boba-lelujen hienoutta. Tätä suomeksi kirjoittaessani tajuan, että hän saattoi tarkoittaa lelujen määrän olevan outoa suhteessa hahmon pahuuteen, mutta tallenteelta kuunneltuna sanat kuulostavat samalta miten ne Hoth-Conissa koen: ajatusten harhailulta. Sama toistuu useamman kerran tunnin aikana. Esimerkiksi juuri ennen minua Bobaksi pukeutunut mies on kysynyt, jatkaisiko Boba Fett palkkionmetsästäjänä, jos pelastuisi sarlaccin kuopasta, vai voisiko hän tehdä jotain muuta. Bulloch tuntuu nappaavan kiinni vain sarlaccista pelastumisesta, ja vastaa siihen vielä lyhyemmin kuin minulle: ”Kyllä”.

Jeremy Bulloch puhuu, suomalainen haastattelija-juontaja Jenna Alexa nauraa. Ja yleisökin, toki. (kuva: Aki Jörgensen)

On vaikea sanoa, onko kysymysten ohittaminen nopeilla kyllä/ei-vastauksilla Bullochilta kuivaa brittihuumoria, häntä kiinnostavien kysymysten valikointia vai osoitus huonosta kuulosta, jota hän pahoitteleekin useamman kerran. Todennäköisesti vähän näitä kaikkia. Lisäksi on ymmärrettävä, että tässä vaiheessa eläkeikäinen Bulloch on jakanut nimikirjoituksia koko päivän, vaikka on saapunut Helsinkiin Englannista edellisenä yönä kello 01. Bulloch tietää myös erittäin hyvin, ettei hänen tunnetuin roolinsa ollut suurta teatteria, mutta esiintyessään lavalla Star Wars -yleisölle hän harjoittaakin nykyistä ammattiaan, viihdyttäjän työtä. Ja hän tekee sen hyvin.

Mutta se on sääli, koska olisi aidosti kiinnostavaa tietää, millaisena Jeremy Bulloch tunnetuimman hahmonsa näkee. Hän on kuitenkin tulkinnut Boba Fettin valkokankaalla ja elänyt Boba Fettinä olemistaan seuraavat vuosikymmenet. Bullochin tarinoihin kuuluu, että hänestä hahmo oli ennen kaikkea tyylikäs puku, jossa tuli seistä samaan tapaan vaikuttavasti hiljaisena kuin Clint Eastwood Kourallisessa dollareita. Vaikka Bulloch sanoo pitäneensä Boban roolia mukavana työnä, en voi välttyä vaikutelmalta, että hän ei taida edelleenkään pitää itse hahmoa puvun pintaa syvällisempänä.

Hän väistää myös kysymyksen tuntemuksistaan Boban äänen vaihtamisesta toisessa Special Editionissa (2004) Temuera Morrisoniin eli Kloonien hyökkäyksen klooni-isäntään, ja vastaa sen sijaan, ettei häntä haitannut, ettei Boban alkuperäisenäkään äänenä käytetty häntä. Työtähän se vain oli, ja tämän hahmon rakentaminen elokuvaan oli yhteistyötä. Olen myös varma, että moni näyttelijä vastaisi toisin kysymykseen siitä, mitä muuttaisi roolityössään, jos saisi tilaisuuden palata valkokankaalle esittämään samaa hahmoa yli 30 vuotta myöhemmin. Bulloch vastaa, ettei mitään.

(Totuuden nimissä: on Bulloch välillä puhunut Boban hahmona analyyttisemminkin. Esimerkiksi tässä haastattelussa hän sanoo uskovansa Boba Fettin olevan ”reilu”: jos hän aikoisi ampua sinut, hän kertoisi siitä ensin.)

The Jeremy Bulloch Comedy Hourin pääesiintyjä. (kuva: Aki Jörgensen)

Joku kysyy Bullochilta, mitä hän sanoisi Boba Fettille, jos tapaisi tämän todellisuudessa. Tämäkin on kiinnostava kysymys ajatellen, millaisena Bulloch Boban näkee. Mutta näyttelijä pyörittelee: ”Sanoisin hänelle… Sorry, not very nice. A bit awkward performance, but still very good. How long have you been acting?”, enkä ymmärrä, miten tämä pitäisi ymmärtää tai kääntää. Eikä ymmärrä haastattelijakaan, jolle Bulloch seuraavaksi toistaa viimeisen kysymyksen. ”Minäkö? En minä ole näyttelijä”, tämä hämmästyy.

Bulloch on. Tunnin kuluessa hän intoutuu yhä pitemmälle haastattelijansa kiusaamisessa. Yleisölle hän lupaa kysymys ja vastaus -tuntia seuraavan hänen seitsemän tunnin Hamlet-esityksensä. Vaikka jokainen tunnistaa tämän vitsiksi, tulee olo, että Bulloch on pitkästä päivästä huolimatta tosiaan vasta pääsemässä vauhtiin.

Epäilemättä Hamlet onkin syvällisempi hahmo kuin Boba Fett. Minä olen jonkinlainen toipuva Fett-holisti: tyylikäspukuinen palkkionmetsästäjä kuului minunkin suosikeihini erityisesti ollessani nuorempi, ja Suomen Star Wars -fanien nettifoorumeilla 15 vuotta sitten käytin pitkään Boba-avataria. Mutta olen itsekin alkanut pitää hahmoa yliarvostettuna.

Siitä olemme kuitenkin Jeremy Bullochin kanssa eri mieltä, mikä minua Boba Fettissä yhä kiehtoo. Minusta Boba Fett ei ole yksiselitteisesti pahis.

Fanipoika ja fanipaita kohtasivat fandomin suurlähettilään.

(Kokosin Jeremy Bullochiin liittyviä twiittejä Storifyyn ja kirjoitin Jeremy Bullochista myös Savon Sanomiin.)

// linkkilista päivitetty 11.12. //

Haluatko nähdä yli kymmenen minuuttia Rogue Onesta jo ennen ensi-iltaa? Katso kaikki tämä, siellä se on. Melkein jokaisessa tv-spotissakin on jokin sirpale uutta materiaalia verrattuna edellisiin. (Eleven-Thirty Eight pääsi tarkassa laskennassaan viikko sitten alle yhdeksään minuuttiin, mutta sen jälkeen on julkaistu vielä kokonaisia elokuvaleikkeitäkin).

Näitä on niin paljon, että eivät tässä varmaankaan edes ole ihan kaikki. Ja eiköhän niitä vielä lisääkin tule. Eikä ihan jokaista ehkä edes kannata katsoa. Päällimmäisinä tärkeimmät.

Varsinaiset trailerit (jotka kaikki tietenkin ovat nähneetkin):

• Celebration 2015:n julkistusteaser (ei virallisesti julkaistu – silloiset mietteeni)
• teaser (huhtikuu – mietteeni)
• traileri (elokuu – mietteeni)
• toinen traileri (lokakuu – mietteeni)

”Enkö vain olekin aika edukseni näissä puolen minuutin pätkissä, isäntä?”

Kokonaiset elokuvasta julkaistut klipit:

• Celebration 2016:ssa näytetty klippi (ei elokuvaääniraitaa)
• Jyn vs. stormtrooperit (Tonight Show -kohtauksen perässä)
• Galen Erso ja johtaja Krennic
• ”Trust goes both ways”
• ”It’s Rogue. Rogue One.”
• Jyn ja Kapinaliitto (sisältää tuttuja!)
• Jyn pelastetaan (lisäys 11.12.)
• ”Chance of Failure” (lisäys 11.12.)

Kukas se siinä!

Behind the Scenes -featurettet:

• Celebration 2016 reel
• Featurette
• Creature Featurette
• Introducing Jyn Erso
• Living in Star Wars
• Paradise (lisäys 11.12.)
• K-2SO (lisäys 11.12.)
• Made Great in Britain (lisäys 11.12.)
• Scoring Highlights (lisäys 11.12.)

”Ackbarilta terkkuja sulle, Gareth!”

Aasialaiset trailerit: 

• Korea
• Kiina

Kukas se siinä #2!

Tv-spotit:

• Breath (tyylikäs, sisältää tuttuja!)
• kiinalainen tv-spot (”Donnie Yen -elokuva”)
• Hope Begins (tunteikas)
• 10 Days
• Trust
• Jyn & Cassian
• Dream
• Hope
• Together
• Believe
• Contact
• Greatest Weapon
• Protect
• Recruiting
• Save the Rebellion
• Strap in
• Surrender
• Time to Fight
• Trained to Fight
• Y-Wings in Action
• IMAX (lisäys 11.12.)

Rogue Onen maailman ensi-ilta oli perjantaina. Suomen ensi-ilta on keskiviikkona, alle kolmen vuorokauden päästä (Yhdysvaltain perjantaina).

Eli nyt se on siellä jossain ihan oikeasti nähty.

George Lucas tykkäsi.
Kevin Smith tykkäsi.
Wil Wheaton tykkäsi.
Anthony Breznican tykkäsi.
Andi Gutierrez tykkäsi.
Aika moni muukin tykkäsi.

Tykkäämmekö me?

No, ainakin ensireaktioissa toistuvat sellaiset havainnot kuin että ”huoli pois, on se ihan oikeasti sotaelokuva”, joka on omiaan huojentamaan monia uusintakuvauksista huolestuneita. Yllättävän moni vihjailee twiiteissään elokuvan sisältävän useita oikeita yllätyksiä, siis juonellisia, vaikka tämän filmin tapahtumia ei todellakaan ole tunnuttu pitävän yhtä piilossa kuin uusia episodielokuvia (elokuvasta on julkaistu etukäteen kai lähemmäs vartin verran materiaalia). Moni hehkuttaa Rogue Onea paremmaksi kuin The Force Awakens, hurjimmat parhaaksi Star Wars -elokuvaksi sitten vuoden 1977.

”Hei mä tiedän kuinka tuo voitetaan. Näin yhdessä leffassa kerran.”

Ensi-illan huumassa – ja aivan erityisesti maailman ensi-illan punaisen maton huumassa! – elokuva kuin elokuva voi helposti tuntua paremmalta kuin seuraavilla katsomiskerroilla. Muistaa sopii, että Episodi I:täkään ei inhottu heti siten kuin nykyään, tai että innostuneesti vastaanotettu The Force Awakens ei sekään ole aivan virheetön. Mutta eiväthän nämä ollenkaan pahoilta ensireaktioilta tunnu, kaukana siitä! Minä ainakin alan innostua, krhm tuota.

Pieniä kritiikkejäkin voi netistä jo bongata (oikeiden arvioiden embargo on keskiviikkona), mutta en sano niistä nyt mitään. Parempi, että kaikki ensimmäisten joukossa elokuvan näkevät voivat halutessaan muodostaa mielipiteensä ihan itse. Etenkin kun meillä on siihen kaikki mahdollisuus: käsittääkseni seuraavat ihmiset, jotka Rogue Onen koko maailmassa näkevät, ovat se joukko, johon kuuluvat suomalaiset aamunäytökseen astelijat.

Joko jännittää?

Yritän vielä nostaa muutaman ajatuksen Rogue Onesta ennen kuin näemme keskiviikkona itse elokuvan ja kokemus pilaa spekuloinnin. Tosin myöskään kymmenen jännitettävän kohdan listani kuukauden takaa ei ole omissa silmissäni juurikaan vanhentunut.

Minua on alkanut yhä enemmän kutkuttaa se, kuinka Rogue One kenties näyttäytyy ajankohtaisena ja jopa poliittisena elokuvana. Sama on kuumottanut muitakin: uutisiin asti on päässyt #DumpStarWars-hashtag. Kyse on hyvin suurelta osin yksittäisen trollin käynnistämästä kampanjasta, joka yrittää saada aikaan Rogue One -boikotin, koska elokuva muka sisältää piiloviestejä Yhdysvaltain presidentiksi valittua Donald Trumpia vastaan. Trollikirjoittaja väitti muun muassa elokuvaan kuvatun viime hetkellä lisää muutoksia Trumpiin liittyen – ja myönsi myöhemmin naureskellen keksineensä tämän päästään. Trump-opetuslapsi sanan varsinaisessa merkityksessä, siis, eikä boikottikampanjankaan luulisi paljon Disneyn voittoja verottavan.

Ehkä Saw Gerreran hiustyyli vaihdettiin ensimmäisen teaserin ja myöhempien välillä Trump-viittauksena? Kuulitte sen täältä ensin!

Siinä trollipeikko on tietenkin oikeassa, että elokuvan kirjoittajat Gary Whitta ja Chris Weitz ovat erityisesti Twitterissä poliittisesti aktiivisia Trump-vastustajia. Totta on myös, että he ovat itse vetäneet esiin yhtäläisyyksiä elokuvan ja todellisuuden välillä. Sittemmin deletoiduissa twiiteissään Weitz huomautti Imperiumin olevan ”a white supremacist (human) organization”, johon Whitta vastasi: ”Ja sitä vastustaa monikulttuurinen ryhmä jota johtavat rohkeat naiset”. Ei myöskään ole epäselvää, mihin Weitz viittaa sanoessaan olevan ”sopivaa”, että yksi elokuvalle harkituista otsikoista oli ”Dark Times”.

Mitä #DumpStarWars-meluajat eivät tajua on se, että tässä ei ole mitään uutta. George Lucas, joka muuten osallistui tänä vuonna yhden anti-Trump-mainoksen ideointiin, aloitti uransa poliittisilla elokuvilla, eikä suinkaan itse mieltänyt Star Warsejaan pelkäksi todellisuuspaoksi. Lucasin tiedetään ajatelleen likaisista tempuistaan historiaan jäänyttä republikaanipresidenttiä Richard Nixonia kehitellessään 1970- ja 1980-luvuilla SW:n taustatarinaa Keisarin valtaannoususta ja Imperiumin synnystä. Prequelien toteutus taas ajoittui George W. Bushin presidenttikaudelle, eikä varmaankaan ole sattumaa, että Bushin WTC-hyökkäysten jälkeen lausumat sanat ”either you are with us, or you are with the terrorists” kääntyivät melkein suoraan Anakinin suuhun Sithin kostoon. Lucas on myös – todennäköisesti tosin ainakin osin leikillään – sanonut Bushin olevan Vader ja varapresidentti Dick Cheneyn samassa analogiassa Keisari. Keisari Palpatinen rotuoppi ihmisten Imperiumista ja kapinallisten monikulttuurisuus taas sisäänkoodattiin Star Warsiin jo 1980-luvulla, vaikka on ainakin minulle epävarmaa, perustuuko se varsinaisesti mihinkään Lucasin sanomaan.

Jos Star Warsilla siis halutaan sanoa olevan poliittinen kanta, se on aivan ehdottomasti Donald Trumpin sisäänpäin kääntyneisyyden ja väitteiden totuuspohjasta piittaamattoman populismin vastainen. Lucasin – ja siten myös Star Wars -sarjan – kaikkein voimakkain poliittinen kannanotto on, että totalitaristinen ja fasistinen diktatuuri ei nouse valtaan miekan voimalla tulemalla ”jostain ulkopuolelta”, vaan viekkaudella ja omien kansalaistensa tuella. Tämä taas ei ole kaukana monien Trumpin sanoja ja tekoja arvioivien pahimmista peloista juuri tällä hetkellä.

”This is how liberty dies, with thunderous applause.” Joidenkin mielestä naiivi repliikki, mutta samalla George Lucasin poliittisin kannanotto.

Mutta onko Rogue One allegoria Trumpin valtakunnasta ja sotahuuto käymään kapinaan vaalien voittajaa vastaan? Ei tietenkään ole. Ei tarvitse edes mennä siihen, ettei kaupallinen Disney-yritys tietenkään tekisi sellaista suurimmasta tuotemerkistään. Riittää, että muistaa juuri tuon edellä kerrotun: Rogue One kertoo pahaa Imperiumia vastaan taistelevista urheista kapinallisista kuvitteellisessa maailmassa, jossa tuota taistelua on käyty samalla asetelmalla jo 1970-luvulta asti, kauan ennen Donald Trumpia.

Tarkoituksellisuus ei kuitenkaan ole elokuvan ajankohtaisuuden tai poliittisuudenkaan edellytys. Esimerkiksi Bodhi Rookin, Imperiumin duunarilentäjän, näyttelijä Riz Ahmed on korostanut haastatteluissa elokuvan kertovan tavallisista ihmisistä, jotka joutuvat tilanteeseen, jossa heidän teoillaan onkin merkitystä, vaikka he eivät ehkä aiemmin uskoneet, että maailman suuria asioita voisi mitenkään muuttaa. Jälleen voin viitata myös Lucasiin: tämä oli myös alkuperäisen Star Warsin eli A New Hopen viesti. Romanisaation alkulehdillä se suorastaan luki Leian sanomana: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan, joten luonnollisesti heistä tuli sankareita”, ennen kuin nuo sattumasankarit jatko-osissa paljastuivat galaksin pahiksen jälkeläisiksi ja siten sukuyhteytensä valitsemiksi. Jos ja kun tämä maan hiljaisten tekemien sankar’töiden sanoma puhuttelee ihmisiä tässä ajassa, voi elokuvan sanoa olevan myös poliittinen – vaikkei mitään tiettyä poliittista tilannetta olisi suoraan tarkoitettukaan.

(Itsensä Lucasfilmin pomon Kathleen Kennedyn mukaan elokuva heijastelee meidän aikamme hyvä/paha -asetelmaa monimutkaisempaa maailmaa ”tavalla, joka saattaa aloittaa keskustelun”. Kokonaan ja alkukielisinä kuultuna lauseet eivät kuitenkaan varsinaisesti kuulosta siltä, että tämä olisi Kennedyn mielestä elokuvan ydin, ja hän vastaakin jatkokysymykseen elokuvan sanomasta paljon latteammin: ”yhteistyö ja toivo”.)

Bodhi Rook (Riz Ahmed), sattumasankari Imperiumin duunariosastolta. Näyttelijän tunnetuin aiempi rooli on muuten tunariterroristi rohkeassa brittisatiirissa Four Lions.

Rogue Onen ajankohtaisuus ei kuitenkaan jää Trumpiin, brexitiin, muukalaisvastaisuuteen, oikeistopopulismin nousuun ja muuhun tähän ympyrään, jossa muutenkin olen pyörinyt tässäkin kirjoituksessa pitempään kuin tarkoitinkaan. On myös huomattava, että Rogue One lupaa jatkaa The Force Awakensin linjalla ja käsitellä hyvän ja pahan välistä rajaviivaa Lucasin elokuvia harmaammin värein.

Felicity Jonesin näyttelemä Jyn Erso on pikkurikollinen, joka värvätään kapinallisten salaiseen tehtävään siksi, että hänen isänsä kytkeytyy Kuolemantähti-projektiin. Mads Mikkelsenin esittämä isä ei näyttelijöiden haastatteluissa kertoman mukaan ole varsinaisesti paha – hän on vain päätynyt tekemään asioita, jotka johtavat pahaan. Edelleen elokuvassa on mukana Forest Whitakerin esittämä Saw Gerrera, joka vaikuttaa olevan ihka-aito Bushin pelkäämä terroristi – mutta siis terroristi, joka taistelee Imperiumia vastaan, sillä kuten vanha väite sanoo, yhden terroristi on toisen vapaustaistelija.

Näin Rogue One siis tuo saagaelokuvia paremmin pintaan todellisuuden, joka oli koko ajan pinnan alla Lucasinkin tarinoissa ja josta esimerkiksi ohjaaja Kevin Smith muistutti jo esikoiselokuvassaan: hyvät kapinalliset ovat galaksin valtaapitävien näkökulmasta terroristeja, jotka tappavat vapauden nimissä tuhansittain Keisarin ja Vaderin pahuuteen syyttömiä rivisotilaita. (Tätä käsitteli myös Claudia Gray monipuolisesti viime vuonna hienossa SW-romaanissa Lost Stars.)

En voi olla ajattelematta, että tämä niin ikään on meidän aikaamme sopiva sanoma. Vielä 1970-luvulla, ensimmäistä Star Warsia tehdessään, Vietnamin sotaa vastustanut Lucas saattoi aidosti haikailla toisen maailmansodan yksinkertaiseen hyvä-paha-asetelmaan, ja tarkoittikin elokuvansa tuntuvan tuota sotaa kuvaavilta seikkailullisilta sotaelokuvilta. Vuonna 2016 toisesta maailmanpalosta, tuosta ehkä ainoasta sodasta, jossa olivat olemassa selkeät ”hyvä” ja ”paha” osapuoli, on jo aivan liian kauan aikaa. Meidän ajassamme ”sota” tarkoittaa pikemminkin Syyrian lohdutonta, jo vuosia kestänyttä kaaosta, jossa rintamalinjaa ei ole ja jossa kummallakaan puolella ei juuri näy sankareita.

Ja niin, nyt kun Lähi-idän suunnalla olen… Odotan suurella jännityksellä, miten Jedha-planeettaa elokuvassa lopulta käsitellään. Tähän asti sitä on kutsuttu muun muassa jedien pyhäksi planeetaksi, jolle Voimaan uskovat tekevät pyhiinvaelluksia. On kerrottu planeetan olevan Imperiumin miehittämä, ja, ihan totta, sitä on kutsuttu tekijöiden antamissa haastatteluissa ”Star Wars -galaksin Mekaksi tai Jerusalemiksi” (eikö vain planeetan nimikin itse asiassa ole yhdistelmä noita kahta pyhää kaupunkia!). En voi olla ajattelematta, että Israelin konfliktiin viittaaminen tuntuu globaalien markkinoiden isossa viihde-elokuvassa Trump-vastaisuuttakin rohkeammalta poliittiselta kannanotolta.

”Olipa kerran miehitetyssä Jedhassa…”

Vaan mitä Rogue Onen päivänpolttavuudesta mahtaa ajatella elokuvan ohjaaja Gareth Edwards? Niin, sellaiseen lausuntoon minulla ei ole tarjota linkkiä. Mutta tämä sentään: lista elokuvista, joita Edwards käytti referenssinä. Edwards viittaa ennen kaikkea visuaaliseen hahmotteluun, mutta etteipähän vain tässä listalla ihan sattumalta ole kasa varsin kantaaottavia elokuvia: Apocalypse. Now!, Thin Red Line, Alien, Blade Runner, THX-1138.

Keskiviikkona siis Rogue One.

Itse marssin ensin aamunäytökseen kello 11 ja sitten iltanäytökseen kello 21 (vaikka sanoin ensi-ilta-aamuista mitä sanoin, enkä ole muuttanut mieltäni). Siinä välissä todennäköisesti sulattelen näkemääni jonkinlaisin sanankääntein myös tässä blogissa. Palan tietenkin myös halusta kuulla, mitä te muut olette mieltä.

Tähän kuitenkin sama vetoomus kuitenkin kuin viime vuonna: Muistakaa, että hyvin moni elokuvaa innokkaasti odottanutkin ei näe elokuvaa vielä keskiviikkona kello 11 eikä silti halua spoilaantua.

”Varokaa! Spoilerit ovat aivan kannoillamme!”

Kunnioitetaan heidän toivettaan. Omalta osaltani lupaan: En kirjoita spoilereita Twitteriin tai Facebookiin. En kirjoita spoilereita blogipostausten otsikkoon tai kärkeen, enkä ylipäätään varoittamatta ensimmäisten päivien aikana. Spoilerivaroituksen kanssa niitä blogiin todennäköisesti kyllä kirjoitan, mutta en usko, että kovin moni spoilereita välttelevä blogiini asti lähipäivinä eksyy. Vahvimmin niitä välttelevien kannattanee pysyä kaukana koko internetistä: arvostelujen embargo on huomenna, ja todennäköisesti tälläkin kertaa aamunäytökseen marssii ilonpilaajia, jotka tykittävät jo lopputekstien kulkiessa spoilereita leffan hashtageilla varustettuna.

Mutta koska te, lukijani, ette sellaisia ole, ja koska itse ainakin haluan keskustella jossakin spoilereiksikin katsottavasta näkemästäni jo heti huomenna, kutsun teidät samoin ajattelevat seurakseni chat-huoneeseen osoitteeseen tlk.io/tahtienjatkosota. Vaikkapa kello 14 alkaen ja siitä eteenpäin, kunhan nyt kukin teatterista kotiutuu.

Sivu ei vaadi rekisteröitymistä eikä erillistä kännykkäappia, tosin sisään voi halutessaan kirjautua Twitter-tunnuksilla. Ainakin viime vuonna keskustelu oli niin antoisaa, että se jatkui alunperin suunnittelemastani iltapäivän parista tunnista päivien mittaiseksi. Puhutaan siis siellä, spoilereista ja muustakin, sen sijaan että pilaisimme vielä keskiviikkona vahingossa kenenkään iloa Twitterissä tai Facebookissa!

Muistatteko vielä tämän? Mitä? Kuka? Missä?

Viimeisenä blogiajatuksena ennen ensi-iltaa: juuri tällä hetkellä koen meneväni elokuvateatteriin yllättävänkin epätietoisena tulevasta. En koe tietäväni, mitä Rogue Onessa tapahtuu, vaikka Lontoon Celebrationissa olleena tiedänkin odottaa yhden hahmon kuolemaa. Kuten The Force Awakensin kohdalla, luulen tietäväni tai arvaavani aika hyvin elokuvan ensimmäisen näytöksen kulun, mutta kuvani sen jälkeisistä tapahtumista on ehkä jopa epävarmempi kuin vuosi sitten.

Yllättävää tämä on siksi, että Rogue Onen sisältöä ei ole pressikierroksella tunnuttu pidettävän likimainkaan yhtä salassa kuin The Force Awakensin käänteitä: on esimerkiksi lähestulkoon suoraan kerrottu, mitä flashback-kohtauksessa tapahtuu. Tai siksi, että koko elokuva lähtökohtaisesti kertoo Episodi VII:ään verrattuna tutusta galaktisen historian tilanteesta ja tehtävästä, jonka onnistuminenkin on saagan tuntevien tiedossa. Tai siksi, että trailereissa, tv-spoteissa ja kokonaisissa klipeissä on ennen elokuvaa näytetty kai lähes 15 minuuttia kokonaisuudesta (Eleven Thirtyeight pääsi laskuissa vähän alle 9 minuuttiin jo ennen klippien ja tv-spottien viimeistä tulvaa).

Ja siis sittenkin taitaa olla niin, että Rogue Onen osalta juonihuhuja ja uskottavampia vuotoja on ollut vähemmän kuin The Force Awakensista – ja kyllähän The Force Awakensissakin silti yllätyksiä oli! Että esimerkiksi minä, kaikenlaisia inahduksiakin aika tarkkaan seuranneena, en tällä hetkellä tiedä, mitä tapahtuu siinä ensimmäisen teaserin arvoituksellisessa kohtauksessa, jossa joku näyttää polvistuvan keisarillisten vartijoiden suojeleman bacta-tankin äärelle (tämän linkin takana oleva mahdollisesti spoilaava spekulaatio päätyi sekin nettiin vasta aivan viime metreillä).

Kun näin on, aion nauttia tilanteesta. Tule, Rogue One, ja yllätä oikein kunnolla! Miten mahtavaa on, että maailman ensi-illassa olleista moni onkin kommentoinut, että elokuva niin todella tekee. Ajatelkaa, tänä päivänä!

Rogue One: toisella puolella ollaan. Tämä merkintä on kirjoitettu ensimmäisen ja toisen katsomiskerran välissä, ja se sisältää isoja spoilereita. Otsikkokin piti kirjoittaa löysästi, koska nyt tuntuu siltä, että tästä on mahdotonta puhua juuri mitään pilaamatta yllätyksiä.

Varokaa, kuvan alla kolisevat elokuvan nähneen ajatukset!

Heräsin tänään oudon rauhallisena, enkä edes elokuvateatteriin kävellessäni tuntenut likimainkaan samanlaista jännitystä kuin vuosi sitten (ajatelkaa, siitä on vain vuosi!). Tästä blogistakin on saattanut välittyä, etten ole missään vaiheessa intoillut Rogue Onesta yhtä paljon kuin The Force Awakensista. Ja kun kävelin ulos elokuvateatterista, ajattelin päällimmäisenä: se tuntui tavalliselta elokuvalta.

Selitän. The Force Awakens oli hiottu viimeiseen asti. Sen jokainen kuva, repliikki ja leikkaus tuntuivat olleen viilattu tarkalleen ”oikein” – niin pitkälle, että elokuva soitti paikoin juuri oikeita nuotteja viileän tarkasti kuin rumpukone. En tarkoita pelkästään A New Hopen rakenteen tarkkaa seuraamista ja muuta kritisoituakin fanien odotusten tarkkaa täyttämistä, vaan myös sitä, että elokuvassa ei niin hyvässä kuin pahassakin ollut mitään turhaa. Kunkin hahmoparin välillä (Rey/Finn, Rey/Han…) esimerkiksi vaihdettiin aina vain ne sanat, jotka ovat aivan välttämättömiä juonen kuljetuksen ja juuri näiden hahmojen rakentamisen kannalta.

Rogue One ei ala Star Wars -teemalla eikä alkuskrollilla. Se starttaa flashbackilla aivan kuin mikä tahansa elokuva, ja vieläpä kertoo siinä flashbackissa kutakuinkin sellaisen taustatarinan kuin spoilaantumatonkin katsoja todennäköisesti olettaa. Kun elokuva myöhemmin sisältää vielä yhden suurimmista cinemaattisista inhokeistani – tarpeettoman audiovisuaalisen muistutuksen aiemmin samassa elokuvassa jo nähdystä kohtauksesta – en voi olla ajattelematta, että tällaista on, kun tehdään tavallinen avaruustoimintaseikkailu, mutta sijoitetaan se Star Wars -maailmaan. Rogue Onen jokainen kuva ja hetki eivät tunnu siltä, että leikkaushuoneessa olisi pohdittu tarkkaan, kestääkö tämä juuri tässä sekunnin sadasosamitassaan lukemattomia katselukertoja, ja onko juuri tämä ja tämä kuva varmasti ikonisin vaihtoehto.

Tietenkin tämän kääntöpuoli on, että tavallisuus käy sanana kuvaamaan myös monia Rogue Onen vahvuuksia, ja osa edellä sanotusta on varmasti tarkoituksellista tyylivalintaa. Tämä elokuvahan ei kerro supervoimaisista jedeistä, eikä myöskään ole suuren saagan äärimmäisen tärkeä episodielokuva. Tämä on yksittäinen tarina ihmisistä avaruussodassa, ja vieläpä ihmisistä, jotka eivät ole katsojalle entuudestaan tuttuja. Se on, kuten itse elokuvasta armeliaasti pois jätetty markkinointialaotsikko sanoi: ”A Star Wars Story”.

Rogue Onen sankareihin kuuluvat ohjaaja Gareth Edwards ja pääkuvaaja Greig Fraser, jotka todellakin täyttävät lupauksensa kameran viemisestä käsivaralla eturintamaan, ja myös vastaavasti avaruustaisteluihin. Rogue Onen voi hyvin laskea sotaelokuvaksi siinä mielessä, että siinä todella taistellaan suurta, ylivoimaista vihollisarmeijaa vastaan – siis sen sijaan, että se olisi fantasiasotaan sijoitettu seikkailu, jossa sankarit taistelevat pahiksia vastaan. Rogue Onessa käydään rujoa, rajua sotaa, jonka keskellä ei todellakaan pohdita, koskettaako Voima kaikkia vihollisiakin. Siinä ei juuri edes vitsailla: johnboyegamaista fyysistä komediaa ei juuri ole, ja humoristiset repliikit on varattu vain droidi K-2S0:lle.

Rogue Onesta huhuttiin riisutun sotaelokuvaisuutta, mutta itse asiassa siinä käytetään minuuttikaupalla aikaa toimintakohtauksiin, joissa eivät edes taistele elokuvan varsinaiset päähenkilöt.

Tästä päästään toiseen isoon pointtiini, ja senkin esitän vertaillen The Force Awakensiin. Nimittäin: viime vuoden Episodi VII oli elokuva, joka oli hiottu olemaan mahdollisimman pitkälle juuri sellainen jatko-osa, jonka useimmat fanit halusivat. Mutta Rogue One saattaa hyvin olla elokuva, joka paremmin kuin mikään muu episodi (kyllä, myös Imperiumin vastaisku) jatkaa sitä, minkä Uusi toivo aloitti vuonna 1977 ennen kuin sen nimi edes oli Uusi toivo.

En tarkoita elokuvien laatua, siihen voin tulla myöhemmin. Mutta tarkoitan, että tämä on elokuva, joka kertoo kapinallisten epätoivoisesta taistelusta Imperiumin diktatuuria vastaan. Kapinalliset ovat altavastaajia, Imperiumi on galaksin hallitseva voima. Kun tällaiset voimat kohtaavat, ei siinä ole aikaa silitellä teddykarhuja; siinä tulee siinä ruumihia. Imperiumin vastaiskun maine synkkänä Star Warsina on saattanut peittää alleen sen seikan, että nimenomaan Uusi toivo alkaa kohtauksella, jossa Imperiumin sotilaat teloittavat laivallisen kapinallisia, ja juuri siinä elokuvassa paitsi präjäytetään pasifistiplaneetta Alderaan, myös poltetaan surutta Luken vanhemmat. Tällaista vihollista vastaan vapauden puolesta taistelevilla altavastaajilla on ainoastaan toivo epätodennäköisestä oikeuden voitosta, ja originaalileffan myöhempää alaotsikkosanaa toivo toistellaankin myös Rogue Onessa tiheään.

Imperiumin vastaiskun ja kaiken sen jälkeen tulleen myötä on saattanut myös unohtua, että alkuperäinen Star Wars on elokuva tavallisista ihmisistä joutumassa tarttumaan aseisiin hyvyyden puolesta. Okei, yksi näistä ihmisistä on prinsessa ja toinenkin myyttisen soturin orpopoika, mutta tarkoitan, että tässä vaiheessa Luke ja Leia eivät vielä olleet Vaderin jälkeläisiä; sukuyhteytensä myötä suureen rooliin ennalta valittuja. Luke oli talonpoika, Han Solo seikkailija, Leia pippurinen neito pulassa. Etenkin kaksi ensimmäistä sotkeutuvat itseään suurempaan sotkuun ensimmäisen elokuvan kerronnan perusteella lähes sattumalta. Tämä viesti – että kuka tahansa voi löytää sisältään Voiman, joka auttaa saavuttamaan suuria ja voittamaan pahuuden – oli todella merkityksellinen Star Warsin ihan ensimmäisessä menestysaallossa suuren yleisön sydämiin ja länsimaiden lasten leikkeihin. Viestiä vielä alleviivattiin romanisaation alussa, jossa Leia Organan sitaattina sanotaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Luonnollisesti heistä tuli sankareita.”

Selvää on jo ensimmäisen katselukerran perusteella, että alkuperäinen Star Wars onnistuu tässä kauniistikin sanoen paremmin kuin Rogue One. Toimiakseen tällaisen elokuvan tulisi saada meidät välittämään syvällisesti sankareistaan. Tämän iltapäivän puintikeskustelussa yleinen mielipide tuntui olevan, että erityisesti Rogue Onen loppu vaatisi toimiakseen, että hahmoista välittäisi enemmän kuin nyt käy. Aivan Rogue Onen viimeisillä minuuteilla olin kyllä hyvin tunteellisessa tilassa, mutta en minä siinä Jyn Ersoa, Cassian Andoria, Chirrut Imweä, Baze Malbusia tai edes K-2SO:ta surrut. Kapinaliiton ainoan toivon täpärä pelastuminen se oli, joka minuun vetosi.

Jos äitiyisin yhden katsomiskerran jälkeen oikein ilkeäksi, saattaisinkin todeta vielä yhden vertailun viime vuoteen: siinä missä The Force Awakens saa juonellista ja rakenteellista tuttuuttaan paljon anteeksi erinomaisten ja uudenlaisten hahmojensa ansiosta, Rogue One ottaa kyllä muodossaan kiitettävän pesäeron episodielokuviin, mutta epäonnistuu hahmojen tärkeällä saralla. Mutta jos nyt en kuitenkaan yhden katsomiskerran perusteella vielä näin ilkeile (see what I did there?), sanon neutraalimmin, että hahmot ovat pettymys, trailereiden perusteella suuria odottamaani Jyn Ersoa myöten.

Kunhan ehdin, täytyy katsoa trailerit ja tv-spotit uusiksi: niissä oli paljon kuvia ja ottoja, jotka eivät ole lopullisessa elokuvassa, ja sellainen on aina kiinnostavaa.

Ja tästä pääsen tässä ensifiilistykityksessäni stubbilaisittain kolmanteen isoon pointtiin. Rogue Onen piti olla elokuva, joka ei olisi suunnattu vain saagan ulkoa osaaville. Olihan se yksittäinen tarina uusista hahmoista, eikä sen tapahtumien ymmärtämiseen pitänyt tarvita olla nähnyt yhtään aiempaa Star Warsia. Ei varmasti ollut sattumaa, että keskeisiin rooleihin oli palkattu kaksi kiinalaista näyttelijää: Kiina on kovaa vauhtia kasvamassa yhdeksi maailman merkittävimmäksi elokuvamarkkinaksi, eikä Star Wars ole niillä markkinoilla vuosikymmeniä tunnettu nimike.

Tämän iltapäivän keskustelujen ja pikapikaisen nettireaktioiden silmäilyn perusteella minusta vaikuttaa, että menemättä edes elokuvan laatuun, tässä Lucasfilm on epäonnistunut. Rogue One tuskin miellyttää satunnaista katsojaa yhtä paljon kuin The Force Awakens. Pikemminkin siitä nauttii parhaiten se fani, joka osaa bongata elokuvasta Obi-Wanin Tatooinen kapakassa murjomat korstot, Rebels-hahmo Hera Syndullan nimen ja ihastuttavan viittauksen George Lucasin varhaiseen käsikirjoitusversioon, jossa galaksia sitovaan energiakenttään viitattiin termillä ”The Force Of Others”.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiselta Rogue One alkaa omassa päässä parin katsomiskerran, päivän ja kuukauden jälkeen tuntua. Samoin kuin se, miten elokuva noin yleisesti otetaan vastaan: ensireaktiot esimerkiksi maailman ensi-illastahan olivat suorastaan ylistäviä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että suuremman yleisön ja kriitikkojen kanta eivät sitä voi olla.

Se selviää kuitenkin vain ajan kanssa. Siispä seuraavaan esitykseen kahden tunnin päästä. Aamulla olin ihan in cognito, mutta nyt pitää kuulemma vetäistä Celebrationin kostyymit niskaan.

Kun on taas se päivä vuodesta, että on mahdollista tehdä kotimaisten Star Wars -twiittien koonti, niin senpä myös teen! Rogue Onen ensi-ilta twiitteinä, olkaa hyvä:

Ennen:

Teatteri pimenee:

Toisella puolella:

Julkisuudesta tutut henkilöt:

The puheenaihe:

Star Wars, nothing but Star Wars:

Spoilaavaa keskustelua käytiin eilen jonkin verran myös tämän blogin ”järjestämässä” chat-huoneessa. Sitäkin voi yhä jatkaa. Suurimpien spoilerien tykittäminen someen ei ole vielä tänäänkään cool.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavaksi niin sanottu ”mut oliks se hyvä” -pohdintani. Mutta ei, päädyinkin kirjoittamaan tämän. Kestäkää!

(Kirjoitus sisältää mietoja juonispoilereita Rogue Onesta.)

Fanikunta tuntuu ottaneen Rogue Onen yltiöpäisen positiivisesti vastaan. Maailman ensi-illasta kuuluneet sanat olivat pelkkää kehua, ja ylivoimaisesti positiivinen oli myös suomalainen ensireaktio esimerkiksi Twitterissä ja Facebookin Star Wars -ryhmissä. Kuuluu sellaisia pika-arvioita kuin ”kaikkien unelmien täyttymys” tai ”vähintään toiseksi paras Star Wars”.

Toisella puolella Episodi-lehden, jota ei todellakaan tunneta maan kriittisimpänä viihde-elokuvien kriitikkona, Tuomiolla-podcast tylytti elokuvaa kutsuen sitä jopa ”paskaksi”. Tämän blogin tiimoilta järjestetty chat-huonekin oli eilen kaikkea muuta kuin haltioissaan: tuon keskustelun yhteispäätelmä esimerkiksi oli, että elokuvan hahmot olivat liian ohuita että heistä välittäisi tarpeeksi, kuten minäkin eilisissä ensivaikutelmissani blogiin kirjoitin.

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi jännä.

Muistanette, että myös The Force Awakens otettiin erittäin innostuneesti vastaan. Nyt, vuosi myöhemmin, moni tuntuu jo korjanneen mielipidettään noin tähden verran alaspäin. Kriitikko Marko Ahonen sanoo monien mietteet Rogue One –arviossaan näin suoraan: viimevuotinen elokuva tuntuu nyt ”fanifiktiolta, episodien 4-6 huippukohtien kierrätykseltä”.

Minulle ehdotettiin jo, ettei ole hyvä verrata viimevuotista, koko saagan uudelleen startannutta ja mittaamattomien paineiden vallassa hiottua episodielokuvaa tähän yksittäisseikkailuun. Ehkä Star Wars -faniuden sisällä ei olekaan: siis siellä sisällä, jossa Star Warsia edustavat elokuvat, Rebels-sarja, kirjat, sarjakuvat, pelit ja kaikki se tuleva, mitä odotamme ja ajattelemme samanaikaisesti aina uusien julkaisujen kuluttamisen ohella. Mutta yleisessä elokuva- ja pop-kulttuurimielessä näiden kahden vertailu on paitsi todellisuutta, myös mielekästä. Väitän, että lähes jokainen katsoja – tiedostaen tai tiedostamatta – luo jonkinlaisen vertailusuhteen näiden kahden elokuvien välille. Todennäköisesti enemmän juuri näiden kahden välille kuin Rogue Onelle suhteessa kaiken arvostelun tuolle puolen kanonisoituihin originaaleihin tai lähes yhtä kanonisoidusti tylytettyihin prequeleihin.

Vaikka Star Wars on muutakin kuin elokuvansa, suuren yleisön silmissä ja pääruoan eli elokuvien kannalta The Force Awakens ja Rogue One ovat nyt yhtä kuin ”uusi Star Wars”. Siinä kaksikossa katsojalla on valittavanaan – vähän kuin lounaspöydässä lihaa tai kalaa – nostalgisesti tutulta tuntuva ja häpeämättömän viihteellinen episodi VII ja rohkeasti omanlaisensa, rankempi yksittäistarina Rogue One.

Tai: episodi IV:n remakelta tuntuva juoniaukkoinen pikajuoksuleffa The Force Awakens ja tylsien hahmojen sekava yhdentekevyys Rogue One.

Toisin sanoen: kumpikaan tästä kaksikosta ei ole täydellinen sen paremmin elokuvana kuin Star Wars -elokuvanakaan. Kumpikaan ei toisaalta ole kummallakaan kriteerillä täysi katastrofikaan. Elokuvien saavutukset ja virheet ovat vieläpä piristävän erilaiset, vaikka molempien merkittävimmät ongelmat voikin halutessaan jäljittää käsikirjoituksiin. Myös molempien suhde originaalitrilogiaan on kahtalainen: kyllä, The Force Awakensin juoni voi tuntua vanhan kierrätykseltä, mutta Rogue Onen koko olemassaolo voi toisaalta tuntua etenkin satunnaisemmasta katsojasta pelkältä tosifanien palvelemiselta.

Kun näin on, yksi katsoja tuumaa teatterista poistuessaan TFA:n olleen parempi ja toinen pitäneensä enemmän Rogue Onesta. Kyse on siitä, mitä ansioita ja virheitä omissa vaakakupeissaan painottaa. Toivottavasti Star Wars -fanikunnan sisään ei nyt rakennu rintamalinjoja siitä, kumpi näistä oikeasti on ”parempi” – tässä väistämättömässä keskustelussa kannattaisi mieluummin ymmärtää, että molemmissa elokuvissa on hyviä ja huonoja puolia. Oikeasti kuvaavaa on, että sekä reaalimaailman että somen kuulostelujeni perusteella kaksi ehdottomasti yleisintä Rogue Onen jälkeistä kommenttia ainakin Suomessa ovat kannanotto tietokonetehostettujen Tarkinin ja Leian onnistuneisuuteen ja 3D-kuvan pimeyden haukkuminen. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että tämä tarkoittaa, että itse elokuvan jättämä fiilis on useimmille niin sanotusti ”ihan hyvä plus”.

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi kökkö.

Mitä siis tulee puheisiin Rogue Onesta parhaana Star Warsina… Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta näin ajattelevia haluaisin muistuttaa paitsi vuodentakaisesta, myös Star Warsin vielä pitemmästä perinteestä yltiöpositiivisiin ensiarvioihin. Kuten taannoin kirjoitin Pimeästä uhasta, jopa se sai aivan aluksi yleisöltä kohtalaisen kiittävän vastaanoton (kaivelin tuota juttua kirjoittaessani vanhoja lehtileikkeitäni, ja näin tosiaan niiden perusteella oli). Kriitikoilta se sai pääasiassa kolmen tähden arviot, joka sekin on hyvin kaukana elokuvan nykyisestä maineesta täytenä epäonnistumisena. Kuutta vuotta myöhemmin monet samat kriitikot arvioivat myös Sithin koston kolmen tähden arvoiseksi ja totesivat sen olevan selvästi prequeleista paras. (Ensi-innostumisen haalistuminen on toki Star Warsia yleisempi ilmiö ja liittyy ainakin ammattimaisen kritiikin osalta harmilliseen tekniseen pakkoon arvioiden kirjoitamisesta kiireellä välittömästi katselemisen jälkeen, mutta vuosien seurannan perusteella olen valmis vakuuttamaan, että juuri tämä elokuvasarja on tälle ilmiölle aivan erityisen altis.)

Lisäksi haluan linkata tähän kirjoituksen, jota pidän edelleen kaikkien aikojen parhaana Star Wars -faniuden kuvauksena: Star Wars fans hate Star Wars. Tämähän on nimenomaan se paradoksaalinen maailman suurin franchise, jossa vielä vuosi sitten oli monien kiihkeimpien faniensakin mielestä vain kaksi hyvää elokuvaa kuudesta.

We hate everything about Star Wars.
But the idea of Star Wars…the idea we love.

Minä en inhoa Rogue Onea, mutta en rakastakaan. Mutta kyllä, voin sanoa rakastavani Rogue Onen ideaa. Se kantaa valmiissa elokuvassakin pitkälle, muttei niin pitkälle kuin olisin toivonut.

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.